Olen toiminut diakoniatyöntekijänä viitisentoista vuotta. Vuodet ovat sisältäneet kyyneliä ja turhauttavia kokemuksia, mutta myös naurua ja onnistumisen iloa. Samalla ne ovat saaneet pohtimaan, mikä on diakoniatyön perimmäinen merkitys. Tuliko maailmasta parempi paikka, kun tuli pari korvaa lisää kuulemaan, pari silmää näkemään? Helpottuiko jonkun elämä, kun käsi kädessä istuimme vastaanottohuoneen sohvalla, eikä välillämme ollut kuin hiljaisuus, jota ei tarvinnut sanoittaa?

Näitä mietin, kun muutokset myllertävät Suomen seurakuntien siionissa. Pienet yhdistetään isommiksi yhtymiksi, ja kuumeisesti pohditaan, tarvitaanko diakoniatyöntekijää jokaiseen seurakuntaan vai voidaanko vähentää, yhdistää, jakaa tai käyttää vapaaehtoisia. Kaikki vaihtoehdot ovat mahdollisia, mutta onko se aina asiakkaan etu? Jättääkö diakonia ne kaikkein vähäosaisimmat sivuun? Syrjäytyväkö entisestään ne, joilla ei ole mahdollisuuksia kulkea keskustaan ja joilla ei ole kuin prepaid-liittymä – eikä siinäkään puheaikaa?

Vapaaehtoinen voi hoitaa seurakunnassa monta asiaa, mutta joskus viran velvoittama vaitiolovelvollisuus rauhoittaa ihmistä. Lisäksi luottamusta voidaan rakentaa juuri vaitiolovelvollisuuden pohjalle. On turvallista tietää, että voi ja uskaltaa puhua kipeistäkin asioista.

Olen itse diakoniatyöntekijä seurakunnassa, jossa on tällä hetkellä kappelien Suomen ennätys. Niitä on peräti kuusi kappaletta. Paineet muutoksiin ja työn priorisointiin ovat kovat. Syrjäkylien (lue: kappelien) diakoniatoimistot ovat auki ajanvarauksella, mikä luo omat haasteensa. Tapaamisaikaa ei voi sopia ennen kuin on löytänyt itselleen ”vartijan”, ja mitä kauemmas se siirtyy, sitä epätoivoisempi asiakas on.

Elämä on usein kovin ohuen langan varassa, eivätkä kontaktit ulkopuolisiin ole runsaita. Diakonia on ollut se ainoa, johon ei ole aikaisemmin tarvinnut jonottaa. Ihminen on tullut kohdatuksi, vaikka kaikki muu olisi ollut yhtä kaaosta. Joku on raottanut kauan kiinni ollutta ovea. Siinä on ihmisyyden tärkein mitta.

Unohdammeko diakonian perusajatuksen, jätämmekö huomiotta ne, joita kukaan muu ei auta tai kuuntele?

Marketta Lahdenmaa
diakonissa,
Sastamalan seurakunta
marketta.lahdenmaa@evl.fi

402 KOMMENTIT

JÄTÄ VASTAUS