– Diakonian paras esikuva on Jeesus, joka kuunteli ja meni keskustelemaan erilaisten ihmisten kanssa, sanoo piispa Björn Vikström.

Elokuun alun helteissä Suomen toiseksi vanhin kaupunki Porvoo kuhisee turisteja, jotka etsiytyvät vanhaan kaupunkiin, ulkoilmakahviloihin ja vilpoiseen tuomiokirkkoon. Viileää on tuomiokapitulin talossakin, jossa töitään aloittelee Ahvenanmaalla lomaillut ja päivettynyt piispa Björn Vikström.

Vaikka isä John ja setä Erik ovat toimineet hiippakunnan korkeimmassa virassa, Vikströmit eivät ole varsinaista pappissukua.

– Minäkään en alun alkaen ajatellut teologian opintoja. Eikä asettuminen ehdokkaaksi piispanvaaliin ollut suunnitelmissa, kertoo Björn Vikström, jolla on teologin koulutuksen ja väitöskirjan ohella taskussaan myös filosofian maisterin paperit.

Aika ajoin on väläytelty, että piispan virat olisivat määräaikaisia. Tämä on ollut piispakaartin viisikymppiselle kuopukselle selvää siitä asti, kun hänet asetettiin virkaan vuonna 2009. Muita hän ei käy neuvomaan, mutta henkilökohtaisesti määräaikaisuus houkuttelee.

– Kymmenen vuotta tuntuu hyvältä tavoitteelta, minkä jälkeen voisi siirtyä johonkin toiseen tehtävään, vaikka kirkkoherraksi. Tietoisuus siitä, etten ole sidottu piispanvirkaan eläkepäiviin saakka, antaa vapauden ja rohkeuden toimia parhaani mukaan tulevat vuodet.

Ei pakolla seurakuntayhtymiin

Toukokuun kirkolliskokouksen pöydällä oli kaksi isoa, tulevaisuutta viitoittavaa asiaa, seurakuntarakenteen uudistaminen ja virkauudistus, josta käytiin lähetekeskustelu.

– Kova viikko. Parhaan ratkaisun eteen oli pelissä kaikki: omatunto, järki ja tunteet, Björn Vikström myöntää.

Hän oli itse kehittämässä rakennemallia, jossa kaikki seurakunnat kuuluvat seurakuntayhtymään, mitä hän piti hyvänä tavoitteena. Äänestyksessä hän kuitenkin painoi ei-nappulaa, kuten piispoista myös Samuel Salmi Oulusta.
Seurakuntien solidaarisuutta painottanut uudistusehdotus kaatui äänin 78–31, eikä saanut läpimenoon tarvittavaa kolmeneljäsosan määräenemmistöä.

– Oli monia ristipaineita. Tarpeet eri puolilla maata ovat erilaiset. Hylätyssä mallissa seurakunnat olisi pakotettu samaan muottiin. Seurakuntayhtymiin olisi siirtynyt liikaa valtaa, Vikström sanoo.

Nykymallin kanssa voi puutteineenkin elää. Seurakuntaliitoksia on mahdollista tehdä ja mahdollisimman kevytrakenteisia yhtymiä perustaa vapaaehtoisesti.
Hän kiirehti kokouksessa tekemään esityksen, että tuomiokapituleille annetaan oikeus velvoittaa seurakuntia tiukassa taloustilanteessa liittymään jo olemassa oleviin seurakuntayhtymiin tai perustamaan uusia.

Laajennetusta diakonivirasta, jolle piispat olivat jo näyttäneet vihreää valoa, käytiin kokouksessa lähetekeskustelu. Äänestämään päästään marraskuussa.
Diakonian viran ainutlaatuisuutta Vikström arvostaa. Hän ymmärtää hyvin, että diakonian ammattilaiset pelkäävät karitatiiivisen työn vesittyvän.

Sinut hyväksytään

Kirkon kasvatus ja diakonia saavat kansalta jakamattoman kannatuksen, ja rippikoulu on yhä menestystarina vailla vertaa.

– Suuri haaste on antaa lapsille ja nuorille esikuvia kristittynä elämiseen arjessa. Monilla ei tällaisia lähiympäristössään ole, Vikström linjaa kirkon kasvatustyötä.
Hän antaa tunnustusta nuorisotyölle siitä, että se viestittää myönteisellä tavalla suoritus- ja ulkonäköpaineiden paineissa eläville nuorille: olet hyväksytty ja kaunis Jumalan silmissä.

– Tähän armolliseen viestiin pitää edelleen keskittyä.
Siihenkin on suostuminen, että voimavaroilla on rajansa.

– Nuorisotyöntekijöiltä ei voi vaatia liikaa. Joskus huonosti voivan nuoren ongelmat ovat sitä luokkaa, että hän tarvitsee muualta erikoistuneen hoidon.

Diakonian vastuuta laajennettava

Piispa Björn Vikström näkee diakonian Jeesuksen opetuksen ytimessä. Diakonia tekee kirkon julistuksesta uskottavaa: uskon ja rakkauden kuuluu kulkea käsi kädessä. Lähtökohtana on lähimmäisen tilanne, hätä ja kärsimyksen lieventäminen.

Myös yhteiskunnan puutteisiin pitää tarttua, jotta ne mahdollisuuksien mukaan korjattaisiin.

– Tulee uskaltaa edustaa vastakulttuuria tässä maailmassa ja reagoida, kun ihmisarvoa väheksytään tai kohdataan epäoikeudenmukaisuutta.

Lähimmäisenrakkautta hän ei silti ulkoistaisi korkeasti koulutetuille diakonian ammattilaisille.

Diakoninen vastuu kuuluu koko seurakunnalle.

Diakonia-aatteen levittämisessä tarvitaan entistä enemmän joustavuutta ja myös asenteissa on parantamisen varaa.

– Vapaaehtoisten vastuuttamisessa diakonian tulee päästä nykyistä enemmän sanoista tekoihin, kouluttamaan, innostamaan ja koordinoimaan. Vähemmän yksinäisiä susia, enemmän aitoa vuorovaikutusta. Olennaista on harkittu ammattilaisten ja seurakuntalaisten vastuunjako.

Diakonian ja messun yhteys kasvoi messu-uudistuksessa, mutta tehtävää riittää. Ja hyviä asioita tapahtuu. Joissakin Porvoon hiippakunnan seurakunnissa on palkattu projektityöntekijöitä etsimään ja tukemaan vapaaehtoisia.

– Esimerkiksi Vaasassa ja Helsingissä on tempauksin madallettu kirkon kynnyksiä. Helsingin Matteuksen ja Vartiokylän diakoniatyöntekijät ja vapaaehtoiset ovat tarjoilleet kahvia ja juttuseuraa kirkon kupeella. Samalla ohikulkijoita on rohkaistu kirkkoon hiljentymään.

Olennaista on piispan mukaan vaalia yhteyttä kristillisiin juuriin, mistä virtaa motivaatiota jaksamiseen.

– On hienoa, jos voimme tehdä diakoniatyötä ylpeinä kristillisestä taustastamme.

413 KOMMENTIT

JÄTÄ VASTAUS