Poikani on historiantutkija, hänen mielipiteensä perustuvat tutkittuun tietoon ja dokumentteihin. Hän ei tee ylilyöntejä tai anna omien mielipiteidensä vaikuttaa asioihin. Minä taas tarkastelen mielelläni yhteiskunnallisia ilmiöitä ja seuraan niitä sekä ammatillisesta että henkilökohtaisesta näkökulmasta. Olen kriittinen enkä edes halua väittää, että ajatukseni olisivat vain oikeita.
Yhteiskunnallisilla ilmiöillä ja tapahtumilla on aina syynsä. Jokin tekijä saa aikaan kiivasta keskustelua tai vilkasta liikehdintää. Ääriasenteet voimistuvat ja maltillisen keskustan ääni hukkuu. Sitä on ikään kuin aina joko puolesta tai vastaan ja kaikki järkevät argumentit alkavat itsestäkin tuntua vähintäänkin oudoilta. Tieto kulkee nopeasti, ja se saattaa olla hyvinkin värittynyttä.
Katselen asioita myös diakoniatyöntekijän näkökulmasta. Diakoniatyö on muuttunut, mutta perusolemukseltaan se on pysynyt samana: soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa. Vähäosaisten määrä on kasvanut, ja leipäjonot pidentyneet. Ihmiset leipäjonoissa ovat yhä nuorempia ja yhä köyhempiä. Ruuasta, jota kauppa ei enää saa myydä, on tullut merkittävä osa diakoniatyön avustustoimintaa. On todella hyvä, että tämä yli jäänyt ruoka menee hyötykäyttöön niille, jotka sitä tarvitsevat. Mutta asioilla on aina kaksi puolta, niin tälläkin.
Syrjäytyminen on lisääntynyt huomattavasti 90-luvun laman jälkeen. Silloin monet ihmiset putosivat velkaloukkuun: jäivät työttömiksi ja velkaantuivat. Osa näistä ihmisistä pääsi takaisin elämän syrjään, osalle se ei ollut enää mahdollista syystä tai toisesta. Hyvinvoinnin perusta rakennetaan lapsuudessa. Perheen ilmapiiri on tärkeä lapsen kehityksessä. Lapsi tarvitsee turvallisen ympäristön kehittyäkseen tasapainoiseksi. Rakkaus, huolenpito ja rajat ovat ensi sijalla. Syrjäytyminen ei ole periytyvä ominaisuus, mutta sen siirtyminen sukupolvelta toiselle on ollut nähtävissä. Kodin vaikeudet – henkiset, taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat yleensä – antavat väärän käyttäytymismallin, josta on vaikea ponnistaa opiskelemaan, työelämään jne. Kierre jatkuu.
Meidän tulisi ilmaisen ruuan lisäksi pyrkiä auttamaan näitä ihmisiä niin, että he löytäisivät elämälleen muutakin tarkoitusta tai yhteisöllisyyttä. Jokainen näistä leipäjonossa seisovista saa jotain etuutta, millä maksaa vuokransa, sähkönsä ynnä muut laskunsa. Ehkä meidän pitäisi myös vastuuttaa heitä. Pieni korvaus kahvista, pieni korvaus aamiaisesta. Mikäänhän ei ole ilmaista, vaikka ilmaisen ruuan harhakuva niin saa uskomaan. Vastuuttamista siihen, että kerrankin kriittisesti tarkastelee omaa elämäänsä ja miettii , onko minun syrjäytymiseni tosiaankin vain yhteiskunnan vika. Mihin minä laitan sen rahan, joka minulle jää, kun ei tarvitse ostaa ruokaa? Olisiko minun mahdollista muuttaa jotain elämässäni? Voisinko sittenkin olla jotain muuta kuin yksi ruokajonon asiakas?
Ja diakoniatyöntekijänä minä kysyn: tuenko pelaamista, alkoholin- ja tupakankulutusta vai autanko oikeasti selviytymään arjesta?
Marketta
Lahdenmaa
diakonissa,
Sastamalan seurakunta
marketta.lahdenmaa@evl.fi
