– Tämä on ihmisen kokoista työtä, ei sen suurempaa, sanoo
arkkipiispa Kari Mäkinen turvapaikanhakijoiden auttamisesta.

– Onhan se vähän kuin ympyrän neliöimistä, arkkipiispa Kari Mäkinen sanoo.

Hän viittaa esitykseen uudesta diakonivirasta, jonka marraskuun kirkolliskokous äänesti nurin. Asia palautettiin kirkkohallituksen käsittelyyn.

Kysymys on isosta kymmeniä vuosia puidusta asiasta, jota kutsutaan jo ikiliikkujaksi. Arkkipiispa ymmärtää työntekijäryhmien turhautumisen, mutta rauhoittelee kärsimättömiä.

– Uskon, että päättäjillä on halu löytää ratkaisu, jota ei tarvitse heti muuttaa ja joka herättää mahdollisimman vähän ristiriitoja. Toivon, ettei työntekijöiden arvostaminen tai identiteetti ole kiinni tästä prosessista.

Paikallistason työ ratkaisee

– Diakonia on kirkon luovuttamatonta ydintyötä, arkkipiispa Kari Mäkinen kuvaa.

Hän lähestyy diakonian ja kasvatuksen yleisesti tunnustettuja vahvuuksia perusseurakuntatyön kautta.

– Olennainen työ tapahtuu paikallisseurakunnissa, missä tunnistetaan ja kuullaan se, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Diakonian rooli muuttuu sitä mukaa, kun ihmisten hädän ja kivun pisteet muuttuvat. Työhön vaikuttaa myös se, miten yhteiskunta kantaa vastuuta heikoimpaan asemaan joutuneista.

Mäkisen mukaan diakoniaan kuuluu ihmisen näkeminen kokonaisuutena, ei ongelmiensa kautta. Tällä hetkellä hän näkee selkeän tilauksen profeetalliselle diakonialle.

– Äänettömien äänenä toimimisen merkitys kasvaa. Tarvitaan erityisen herkkiä tuntosarvia kuulla ja nähdä se, mikä jää hyvinvoivien katseilta piiloon.

Kirkon kasvatustyö edellyttää niin ikään lähelle menemistä.

– Mitä on kasvaminen kenenkin kohdalla? Millaisia kipuja, vaikeuksia ja taakkoja on eri ihmisillä, lapsilla ja nuorilla, perheillä? Miten helpottaa elämää? Ja tukea uskoa ja elämää, jotta ne eivät olisi toisistaan erillään olevia asioita?

Mene tulijan juttusille

Arkkipiispa asettui marraskuun kirkolliskokouksen avajaispuheessaan turvapaikanhakijoiden rinnalle. Uusi tilanne, joka on monille vaikea pala, saa hänet syttymään.

– Kirkon rooli on yhteyden rakentaminen. Kun mielikuvat pelottavat, on huolta ja epävarmuutta, on tärkeää päästä kasvokkain tulijoiden kanssa. Käskemällä pelot eivät poistu, vaan elämällä yhdessä, tekemällä määrätietoista työtä.

Hän sanoo, että kirkon työntekijät tarvitsevat tässä työssä odotusten, vaatimusten ja ihanteiden lisäksi myös armollisuutta.

– Onnistutaan, epäonnistutaan ja sitä kautta opitaan, hän rohkaisee.

Seurakunnan keskeiseksi rooliksi hän nostaa asenteisiin vaikuttamisen. Se tapahtuu puheenvuoroja käyttämällä ja osallistumalla julkiseen keskusteluun. Se tapahtuu myös käytännön toiminnalla. Erityisen iloinen hän on seurakuntien ja vapaaehtoisten ripeästä tarttumisesta talkoisiin hätämajoituksen tarjoamisessa.

– Nämä ovat ihmisen kokoisia asioita, jalkapallon peluuta tulijoiden kanssa, juttusille menoa.

Mäkinen huomauttaa, että seurakunnilla on paljon kokemusta ihmisten vaikeista tilanteista. Sitä kertyi kosolti lisää muun muassa 1990-luvun laman aikaan.

– Tulijoiden pelot ja epävarmuus ovat moninkertaisia omiimme verrattuna. Meidän arkielämämme ei ole uhattuna ja seurakuntien perustyö jatkuu.

Turvapaikanhakijoiden saapuminen myös maksaa ja vähäväkisiä on omassa maassakin. Tähän arkkipiispa sanoo, että ihmisiä ei voi asettaa toisiaan vastaan. Ihmisten arvoa ei mitata taloudella.

– Yhteiskunta ei ole abstraktia taloutta vaan ihmisiä varten.

Minuuttiaikataulun kyydissä

”Joskus tiukkojen päivien ja vaikeitten asioitten keskellä vetäydyin istumaan kirkkoon yksinäni. Hengitin ilmaa, jossa tuntui vuosisatainen arkisen rukouksen jälki. Liityin siihen. Tiesin, että täällä minulta ei odoteta mitään, ei vaadita ymmärtämistä tai koossa pysyviä ajatuksia. Minut vastaanotetaan. Kutsun sitä armoksi.”

Näin Kari Mäkinen kirjoittaa yhden takavuosiensa muiston kirjassa Piispanpolku 10 (toim. Jaakko Heinimäki, Kirjapaja 2015).

Arkkipiispana vuonna 2010 aloittaneen Mäkisen kiireet ovat noista Ulvilan vuosista vain lisääntyneet. Kirkon korkeimman viran myötä seurasi julkinen palaute.

– Ei sille immuuni ole. En ole niin kovapintainen, ettei se tuntuisi, myönteinen tai kielteinen. Olen kuitenkin tehtävään suostuessani ottanut sen paikan, johon kohdistuu ihmisten tunteita, reaktioita ja projisointeja.

Haastattelun loppuhetkillä kilahtaa erityisavustajan tekstiviesti. Se kertoo, että keskusteluaikaa on enää hetki. Huomenna Brysseliin. Minuuttiaikataulu ja asioiden paljous kuuluvat toimenkuvaan. Siitä Mäkinen kirjoittaa Piispanpolku 10 -kirjassa näin:

”Toisinaan pelkään, että kaikessa touhussa kirkossa katoaa Jumala. Jumala peittyy uskomisen ja toimimisen ja opin ja etiikan alle. Katson siihen kaikkeen, ja sen suunnaton suhteellisuus täyttää mieleni. Hengitän vapaasti ja rauhallisesti. Niin kuin ikkuna olisi auki, vaikka ei ole.”

549 KOMMENTIT

JÄTÄ VASTAUS