Kuvittele lähteväsi ruokaostoksille. Mitä yksityiskohtia tämä arkinen askare sisältää?
Kuvittele jonottavasi kaupan edessä tunteja ennen avaamista. Entäpä jos ostokset olisikin valittu sinulle valmiiksi? Kuvittele, kuinka kassalle päästyäsi sinun ei tarvitsisi maksaa mitään – kaikki olisi ilmaista! Mitä jos sinulle ehdotettaisiin, että käteismaksun sijasta kassalla lausuttaisiinkin yhdessä rukous tai laulettaisiin virsi? Ruoka-avussa tällaiset kummallisuudet muuttuvat arkisiksi, ja arkinen ruoanhaku puolestaan yllätykselliseksi seikkailuksi.
Väitöskirjatutkimustani varten vietin aikaa neljässä kristillisessä matalan kynnyksen ruoka-apupaikassa yli puolen vuoden ajan osallistuen liki sataan ruuanjakotilaisuuteen. Havainnoin toimintaa, kuuntelin ihmisiä ja keskustelin heidän kanssaan. Haistelin tunnelmia ja joskus maistelin ruokaakin.
Ruoka-avun asiakkaat elävät ristiriitaisessa tilanteessa. He ovat sekä syrjäytyneitä että riippuvaisia vallitsevasta kulutusyhteiskunnasta. Syrjäytyneitä he ovat siksi, etteivät voi hankkia ruokaansa kulttuurissamme tavanomaisena pidetyllä tavalla eli ostamalla sitä kaupasta. Riippuvaisia he ovat siksi, että heidän saamansa ruoka-apu ja arkiset elämisen edellytyksensä riippuvat paljolti siitä, mitä meiltä muilta jää yli ja ostamatta.
Ruoka-aputoiminta perustuu suuressa määrin elintarvikejärjestelmän ylijäämälle. Siksi on vaikeaa ennustaa, kuinka paljon ja minkälaista ruokaa on kulloinkin tarjolla. Erään haastateltavani sanoin ruoka-avun asiakkaan on oltava kuin possu, joka syö sitä, mitä sattuu olemaan tarjolla.
Hätäavusta pysyväksi
Ruoka-apu saapui Suomeen 1990-luvun laman seurauksena. Sen oli tarkoitus toimia väliaikaisena hätäapuna, mutta avuntarve ei loppunutkaan talouden elpyessä. Seurakunnat ja järjestöt ovat jatkaneet ruoka-avun jakamista 2000-luvun taloudellisissa nousu- ja laskukausissa.
Suomalainen kertomus ruoka-avun vakiintumisesta väliaikaisesta hätäavusta pysyväisluonteiseksi avustustoiminnaksi on meille monille tuttu. Harvoin kuitenkaan huomioidaan, ettei tämä kehitys ole poikkeuksellinen, vaan noudattelee samanlaista kulkua kuin monissa muissa hyvinvoivissa länsimaissa. Esimerkiksi Kanadassa ensimmäiset ruokapankit perustettiin hätäavuksi 1980-luvun taloudellisen taantuman myötä. Kolmessa vuosikymmenessä ne ovat vakiintuneet, järjestäytyneet ja juurtuneet syvälle sikäläiseen yhteiskuntaan. Ruoka-avulle näyttää olevan luonteenomaista muuttua hätäavusta pysyväksi avun muodoksi.
Taustalla monia kysymyksiä
Ruoka-avun vakiintuminen herättää kysymyksiä paitsi hyvinvointivastuista, myös arkisista menettelytavoista liittyen esimerkiksi oikeudenmukaisuuteen, yksityisyyteen ja luottamuksellisuuteen. Kuka, koska ja millä ehdoin on oikeutettu apuun, jonka perimmäinen luonne on vapaaehtoinen lahja?
Ruoka-avun vakiintuminen ja sen mukanaan tuoma järjestäytyminen ja kollektiiviset koordinoinnin hankkeet voivat luoda käytänteitä, jotka osittain vastaavat näihin haasteisiin. Ruoka-avun taustalla vaikuttavat suuret yhteiskunnalliset ongelmat eivät kuitenkaan tule ratkaistuksi vain niiden seurauksia hallitsemalla.
Aikamme paradoksi
Ruoka-apu alleviivaa aikamme paradoksia, jossa ruoka on yhtä aikaa niin halpaa, että sitä voidaan heittää pois ja niin kallista, ettei kaikilla ole varaa sitä ostaa. Osallistuessaan elintarvikejärjestelmän ylijäämään perustuvan ruoka-avun jakamiseen kirkko ja seurakunnat astuvat paitsi hyvinvoinnin, myös elintarvikejärjestelmän kentälle. On tärkeää huomioida tämä kahtalainen rooli ja pohtia siihen liittyviä eettisiä ja ekologisia kysymyksiä.
Ruoka-apu ei ole ekososiaalisten ongelmien ratkaisu, vaan niiden symboli. Parhaimmillaan se tekee näkyväksi apua tarvitsevan lähimmäisemme, sekä sen joskus tuhlailevankin runsauden, jonka keskellä elämme. Se kutsuu etsimään kestävämpiä ratkaisuja köyhyyden ongelmaan ja keskustelemaan runsauden problematiikasta ja kohtuuden hyveestä.
Teksti Anna Sofia Salonen, teologian tohtori, Helsingin yliopisto
Kuvat Scandinavian Stockphoto
