Diakonian piispa Kaarlo Kalliala on huolestunut siitä, että diakonivirkaesitys määrittelee diakonian käsitteen puolihuolimattomasti uudestaan.
Turun piispa Kaarlo Kalliala on sitä mieltä, että nuorisotyöntekijöiden arvostus on kirkon piirissä korkealla. Nämä ammattikunnat ovat toimineet kirkossa pitkään ja niiden asiantuntijuus tunnustetaan.
Samaan hengenvetoon hän myöntää, että arvostus ei näy työntekijöiden palkkauksessa. Sitä Kalliala pitää myönteisenä, että väliportaan johtajat ovat yhä useammin diakonia- tai kasvatusalan ammattilaisia.
– Aikaisemmin tyypillinen hierarkia oli se, että nuorisopastori johti nuorisotyötä ja diakoniapappi miellettiin ainakin diakoniatyön koordinoijaksi.
Kalliala toteaa tuntevansa diakonian kentän kasvatuksen kenttää paremmin. Hänestä olisi hyvä, että ammattiryhmät pääsisivät enemmän vaikuttamaan valmistelevaan työhön kirkon sisällä.
Kirkon työtä kehittelevissä komiteoissa käy Kallialan mukaan helposti niin, että katsotaan sukupuolten välistä ja alueellista tasapainoa sekä pappien ja maallikoiden suhdetta, eikä ajatella sen pidemmälle.
– Unohdetaan, että meillä on kirkkona tällainen erityinen ja hyvä piirre, että meillä on tämän kaltaisia ammattiryhmiä.
Esimerkkinä hän antaa diakonissa Kaisa Rauman, joka istui Kirkon ulkoasian neuvostossa jo ennen kuin hänestä tuli hiippakuntasihteeri.
Liitoksista voi olla hyötyäkin
Kirkolliskokous hylkäsi hiljattain esityksen seurakuntarakenteen uudistuksesta. Kallialan mukaan tämä ei tarkoita kaiken jättämistä entiselleen, vaan tarpeellisten muutosten tekemistä oman hyvän harkinnan mukaan, keskinäisessä luottamuksessa ja yhteistyössä.
Hänestä seurakuntien yhdistyessä ei pidä ajatella mitään itsestäänselvyytenä, vaan olla herkkä erilaisille toimintatavoille. Uuden kulttuurin ja yhteisön syntyminen vie aikaa. Onnistuneita esimerkkejä suuren seurakunnan muodostamisesta ovat hänen mukaansa Salo ja Sastamala.
Kalliala huomauttaa, että pienten seurakuntien työntekijöille yhtymät tai liitokset tuovat oman ammattikunnan työtovereita. Nuorisotyö voi isompien yksiköiden myötä levitä laajemmalle.
– Sellaisilla paikkakunnilla, joilla ei ole ollut rahaa tehdä mitään nuorisotyötä, voidaankin tulevaisuudessa toimia.
Rakenneuudistuksen keskeinen kiistakapula oli pakollisen diakonin viran poistuminen. Kallialan mielestä pakolliset virat ovat periaatteessa kömpelö tapa ohjata seurakuntia. Toisaalta hän on epävarma, riittäisikö kirkkojärjestyksen vaatima ”tarpeellinen henkilöstö” ohjenuoraksi kaikille seurakunnille.
Diakonivirkaesitys tarvitsisi aikaa
Kirkolliskokous päätti monipolvisen lähetekeskustelun jälkeen lähettää diakonivirkaesityksen jatkovalmisteluun. Esityksen kohtalo selviää marraskuun kirkolliskokouksessa.
Kallialaa häiritsee se, että uusimmassa esityksessä ei ole selkeitä sisällöllisiä perusteluja eri ammattiryhmien virkaan vihkimiselle. Mietinnössä on hänestä kyse yleisluontoisesta ja hahmottomasta ”kirkon valtuutuksesta”, ja ajatus lähimmäisenrakkauteen nojaavasta diakoniasta häviää.
– Tässä ei ole kysymys pelkästään teologisesta saivartelusta eikä tässä ole olennaisesti kysymys vallasta. Kysymys on siitä, että näiden virkojen tulevan kehityksen kannalta on olennaista, millä perusteilla siihen on menty.
Kallialan mielestä pitäisi olla yleisesti ymmärrettävä selitys sille, miksi kirkko vihkii tietyt ammattiryhmät virkaan ja toiset ei. Piispa kysyy, onko järkevää, että vihkimys on se tapa, jolla tietyille ammattiryhmille osoitetaan arvonantoa.
Mikäli esitys menee nykyisessä muodossaan läpi, siitä ei Kallialan mukaan seuraisi ”välitöntä katastrofia”, mutta häntä haittaa esityksen epäjohdonmukaisuus: nykyisillä perusteluilla kanttoreidenkin pitäisi olla esityksessä mukana.
– Huonoin juttu on se, että esitys puolihuolimattomasti määrittelee diakonian käsitteen uudestaan tai hämärtää sen, mistä puhumme, kun puhumme diakoniasta.
Hänestä esitys tarvitsisi edelleen lisää käsittelyaikaa. Häntä huolettaa, että kiireen ja paineen seurauksena tehdään epämääräinen päätös.
Elämän tarkoitus on olla paappa
Kaarlo Kallialan seurakuntaelämä alkoi jo nuorena. Aktiivisuus vaasalaisseurakunnassa johti siihen, että ylioppilaskirjoitukset jäivät vähemmälle huomiolle.
– Isä oli sitä mieltä, että ylioppilaskirjoituksissa suojelusenkelit fuskasivat puolestani. En olisi kuulemma ansainnut niitä tuloksia, jotka sain, kun en tehnyt kunnolla töitä, vaan roikuin kaiken maailman seurakunnan kuvioissa.
Uraltaan hän muistelee erityisellä lämmöllä aikaa Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän diakoniajohtajana 1990-luvulla. Vaikka ajat olivat vaikeat ja asiakaskunta ja työskentelytavat muuttuivat, työporukka pysyi kasassa ja henki oli hyvä.
– Diakoniatyöntekijöiden itsetunto kasvoi, ja oli tekemisen meininki. Perustettiin velkaneuvonta, saatiin sinne ihmisiä, perustettiin ruokapankki ja saatiin lisää avustusvaroja.
Piispantyön paras vastapaino ovat lastenlapset Julius, 7, Ilona, 4, ja Valpuri, 2. Julius kävi hiljattain paapan kanssa pojan ensimmäisellä ehtoollisella ja pohti, miksi ehtoollisleipä maistuu styroksilta.
– Kyllä se niin on, että elämän tarkoitus on tulla isovanhemmaksi.
Kallialan mukaan piispuus on paljon enemmän kuin pelkkä rooli, sauva tai kolttu. Se on vahva tehtävä: jos on vain olevinaan piispa, homma ei toimi. Vastapainoa työlle täytyy elämässä silti olla.
– Jos olisi aktiivisesti koko ajan pelkästään piispa, tulisi hulluksi. Vanhimmat lapsenlapset kyllä tietävät, että olen piispa, mutta ei se niitä haittaa, Kalliala nauraa.
