Siitä ei ole kuin reilut 40 vuotta, kun seurakuntien työntekijäryhmien palkkahaarukka oli todella iso. Samasta työstäkin maksettiin seurakunnissa kovin vaihtelevia palkkoja.

Virkaehtosopimus tarvittiin, mutta sen rakentaminen ei ollut aivan helppo juttu. Helmikuussa 80 täyttänyt diakoni, Diakoniatyöntekijöiden Liiton kunniajäsen Erkki Jeskanen muistaa mainiosti ajan, jolloin virka- ja työehtosopimus oli melkein ruma sana. Asiasta oli tehty vuonna 1969 aloite kirkkohallitukselle, mutta kulissien takana arvioitiin, että menee 30 vuotta ennen kuin sopimus syntyy. Lopulta riitti vain viisi vuotta.

Olin 1970-luvun alussa SVTL:n puheenjohtaja ja minua haastateltiin radioon. Lähetyksen kuunnellut arkkipiispa Martti Simojoki lähetti niin sanotun virallisen postikortin, jonka lopussa oli lause: ”Nyt alkoivat teille vaikeudet”. Tein vastauskirjettä kolme päivää ja juoksin aina välillä lenkkejä. Halusin sanoa asiat ehdottoman totuudellisesti.

Kirjeenvaihto jatkui, ja sen aikana arkkipiispan asenne muuttui. Muutaman kuukauden päästä oli hiippakuntien pyhäkoulu- ja nuorisotyöpappien kokous Turussa. Siellä miehet tapasivat ja Jeskanen sai arkkipiispalta työlleen julkisen tunnustuksen. Miehet myös sopivat, että jatkossa Jeskanen pitää Simojoen ajan tasalla siitä, miten sopimuksen laatiminen etenee.

Arkkipiispa sopimuksen taustalla

Erkki Jeskanen arvelee, että arkkipiispan luottamus tulevaan sopimusjärjestelmään syntyi siinä vaiheessa, kun hän rupesi saamaan tietoja muualtakin kuin kirkkohallituksesta.

Kirkkohallituksen palkka-asiain neuvottelukunta teki ehdotuksen työntekijäryhmien palkkaluokiksi. SVTL teki vastaehdotuksen, jossa oli eroa 3–4 palkkaluokkaa. Heitä kehotettiin perumaan se, ”koska seurakunnat menevät sekaisin”. Niin ei kuitenkaan tehty. Neuvottelut olivat kovia ja ehdotuksia laadittiin useita.

– Siihen asti oli vedottu työntekijöiden hyvyyteen ja joustavuuteen ja maksettu oikeasti huonoja palkkoja. Lopulta sopimus saatiin ja ensimmäiseksi sopimusjohtajaksi tuli juristi Jouni Veinio. Hän vaikutti aluksi erinomaiselta ja joustavalta valinnalta, mutta käänsi takkinsa heti tultuaan valituksi. Hänestä tuli kova työmarkkinamies, joka ajoi aivan omaa linjaansa.

Kansakoulupohjalta pääsee pitkälle

Jeskanen on kotoisin Tohmajärveltä. Äidin sisar otti pojan kouluttaakseen, mutta Lahden iltakoulu oli ehditty lopettaa. Sen jälkeen vaihtoehtona oli körttihenkinen Valkealan kansanopisto.

Sieltä Jeskanen pääsi Aarne Siiralan ja Simo Palosuon diakonia- ja nuorisotyöoppiin Seurakuntaopistoon.

Töitä löytyi ensin Mäntsälästä ja pidempiaikainen pesti Kotkasta, jossa toimi soittokunta.

– Soitin klarinettia. Tasosta kertoo jotain, että soittokunnan riveistä nousi monia, joista myöhemmin tuli ammattimuusikoita. Muun muassa Osmo Vänskä, joka aloitti soittokunnassa 8-vuotiaana.

Kotkan jälkeen Erkki Jeskasesta tuli Poikien Keskuksen kenttä- ja koulutussihteeri. Sieltä Simo Palosuo pyysi hänet Seurakuntaopistolle töihin vuonna 1968. Seitsemän vuoden jälkeen hän haki uhkarohkeasti Nuorten Keskuksen pääsihteeriksi. Työpaikka oli todella raskas ja riitainen.

– Vuonna 1979 Vantaan seurakunnat eli Juhani Kopposela ja Mika Sinervo pyysivät minut töihin. Siellä oli seitsemän seurakuntaa ja 20 diakoninvirkaa. Minut tarvittiin diakoniatyön koordinaattoriksi ja työntekijöiden koulutuksen suunnittelijaksi. 19 vuoden jälkeen jäin Vantaalta eläkkeelle.

Järjestöihminen syntymästään

Jeskasella oli alkuvaiheessa näppinsä pelissä, kun hänen johtamansa Suomen Diakonien Liitto ja Suomen Kirkon Sisarliitto (vsta 1990 Diakoniatyöntekijöiden Liitto) kokosivat voimansa. Edellinen liitto lakkautti toimintansa sääntömääräisen käsittelyn jälkeen 1991 ja lähes kaikki sen jäsenet siirtyivät jälkimmäiseen rakentamaan yhteistä liittoa. Siinä vaiheessa diakonissoja oli moninkertainen määrä diakoneihin nähden, jotka olivat pääasiassa miehiä.

Nykyisin diakonien ja diakonissojen suhde on suunnilleen puolet ja puolet.

Jeskanen oli myös mukana käynnistämässä Vantaan sovittelutoimintaa, jonka idean Kirkon kriminaalityö toi Suomeen jo 1970-luvulla. Seurakuntien diakoniasihteerinä Erkki Jeskanen kutsui syksyllä 1982 Vantaan oikeus-, poliisi- ja sosiaaliviranomaiset keskustelemaan toiminnan aloittamisesta. Kolmen vuoden kuluttua siitä oli jo tullut Vantaan sosiaalitoimen eritystyöala.

– Toiminnasta tuli lakisääteistä 2006 ja siitä saadaan varsin hyviä tuloksia.

HeHukin alkoi Vantaalta

Organisointi- ja neuvottelutaitoja tarvittiin, kun 1990-luvun alussa Helsinki-Vantaan lentoasema otti yhteyttä Vantaan seurakuntiin. Lentoasemalta puuttui suuronnettomuuksiin varautuminen. Voisivatko seurakunnat alkaa organisoida silloin tarvittua henkistä huoltoa?

Alkuvaiheen jälkeen mukaan tulivat Espoon, Vantaan ja Helsingin seurakuntayhtymät ja sekä kaupunkien poliisi- ja pelastuslaitokset.

– Tsunamin jälkeenkin lentoasemalta tuli kiitoksia sujuvasti toimivasta järjestelmästä. Alussa yhteistyö kompuroi eri organisaatioiden ja vapaaehtoisten kesken, koska ei ollut yhteistä kieltä. Viranomaiset puhuivat lyhenteillä, joita me muut emme ymmärtäneet. Kun ne saatiin avattua, toiminta alkoi sujua.

Nuorisotyön tulevaisuus

Kolmen lapsen, yhdeksän lapsenlapsen ja yhden lapsenlapsenlapsen isä ja pappa seuraa kiinnostuneena diakonian viran kohtaloita kirkon organisaatiossa. Jeskasen mielestä kymmeniä vuosia suunniteltu ja pyöritelty diakonaatti on lähinnä teologien ongelma.

– Teologit eivät ole päässeet itsensä kanssa sopuun siitä, mitä viralla tarkoitetaan, vaan elävät jonkinlaisessa mielikuvamaailmassa.

Jeskasta huolettaa eniten kirkon ”kalleimman helmen”, rippikoulun tulevaisuus diakonaattikeskusteluissa. Jos nuorisotyö aletaan mieltää osaksi diakoniatyötä, se menettää omaleimaisuutensa.

– 1990-luvun laman aikaan kirkko profiloitui diakonian kautta. Nyt ollaan tilanteessa, jossa diakoniatoimistoihin pitää monin paikoin varata aika. Asiat eivät ole kohdallaan.