On vappu 2015. Opintojen viimeiset vaiheet ovat meneillään. Opinnäytetyö on palautettu tarkastettavaksi, harjoittelu juuri päättynyt. Enää muutama tehtävä jäljellä. Kaapin kahvassa, näkyvällä paikalla on henkarissa jo jonkin aikaa roikkunut postin tuoma vihreä diakoniatyöntekijän paita tsempaten opintojen loppusuoralla kohti päämäärää, valmistumista.
Kolme ja puoli vuotta kului lopulta nopeasti, vastahan olin aloittelemassa opintoja. Kuitenkin noihin vuosiin mahtui monenlaista, iloa, surua, uuden oppimista, ahdistusta opintojen äärellä sekä monia onnistumisia. Koen olevani etuoikeutettu, kun sain opiskella päiväryhmässä, viimeisessä DIAKin Oulun yksikössä alkaneessa.
Monimuoto-opiskelu olisi omalla kohdallani tuonut luultavasti haasteita. Usein mietin lukiosta tai ammatillisesta koulutuksesta ammattikorkeakouluun tulleita nuoria, etenkin uudelle paikkakunnalle muuttaneita. Minkälaista tukea he mahtavat opintoihinsa saada monimuotokoulutuksessa? Itselleni luennot ja yhteiset keskustelut sekä ryhmätovereiden vertaistuki olivat parasta antia opinnoissa, harjoittelujaksojen ohessa.
Ehkä mieleenpainuvin jakso koko opintojen osalta oli vuoden takainen harjoittelujakso eteläisessä Afrikassa, Swazimaassa evankelis-luterilaisen kirkon HIV/AIDS-projektissa. Vieraassa kulttuurissa sai oppia paljon, myös itsestään. Turhat nurinat elintasostamme jäivät sille reissulle, jos nyt aiemminkaan kovin paljon olen asioista nurissut. Vaikutuksen minuun teki ihmisten ystävällisyys, upeat maisemat sekä jumalanpalvelusten eloisuus, mutta myös naisten asema ja etenkin maaseudulla esiin tuleva köyhyys.
Viimeisen opiskeluvuoden aikana, tehtävien palautuspäivien ja, no, myös joidenkin rästiin jääneiden tehtävien painaessa ehdin pohtia useaan kertaan, että valmistunkohan ikinä. Nyt jälkikäteen voin todeta, että kyllä sieltä koulusta ulos pääsee. Edessä ovat uudet mielenkiintoiset, jännittävätkin haasteet työelämässä.
Viimeistä vuotta sävyttivät pohdinnat myös siitä, olenko valmis sosiaalialalle tai diakoniksi. Riittääkö lapsuudenkodissa opittu usko kantamaan seurakunnan työntekijänä? Toisaalta olen todennut, että jos joskus koen olevani diakonina valmis ja kaiken oppinut, on aika vaihtaa työtä. Voiko diakoni tulla koskaan työssään täysin valmiiksi? Työkokemus tuo varmuutta, mutta ajattelen, että työssään valmiiksi itsensä kokeva herkästi muuttuu etäiseksi ja yhteys kahden ihmisen, työntekijän ja seurakuntalaisen välillä sulkeutuu. Tiettyyn rajaan asti siis keskeneräisyys sekä elävä, toisinaan epäileväkin usko on työssä vain siunaus.
Annaleena Peltoniemi
annaleena.peltoniemi@gmail.com