Yhteisöllisyyden merkitys uskonnollisessa kääntymyksessä

552
12076
question mark on blue sky - 3d illustration

Suomessa evankelisluterilai-sen kirkon asema on heikentynyt samalla, kun uskonnollisten vaihtoehtojen määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Omaa uskoaan etsivä nuori elää maailmassa, jossa jokin muu uskonnollinen yhteisö kuin evankelisluterilainen kirkko voi tuntua hänelle sopivalta. Kasvanut kirkosta eroamisen ilmiö on tärkeä nähdä osana laajempaa yhteiskunnan ja kulttuurin muutosta. Uskonnollisesta yhteisöstä eroaminen ja toisaalta uuteen liittyminen on muuttunut helpommaksi ja enemmän yksilön itsensä kuin esimerkiksi perinteen määrittelemäksi asiaksi.

 Kati Niemelän (2006) tutkimuksessa kirkosta eroajista yli 70 prosentin havaittiin olevan nuoria aikuisia, joista 14 prosentille eroon oli vaikuttanut merkittävästi kiinnostus toista uskonnollista yhteisöä kohtaan. Omalla tutkimuksellani Luterilaisesta Hellariksi tahdoin lähestyä tämän kirkosta eronneen joukon kokemusta narratiivisesta näkökulmasta käsin. Tarkoituksena oli tutkia heidän omia kertomuksiaan omasta uskonnollisesta kääntymyksestä, joka siis merkitsi evankelisluterilaisesta kirkosta eroamista ja helluntaiseurakuntaan liittymistä.

Kääntyneiden kertomuksissa ilmeistä oli hengellisien taustojen nivoutuminen osaksi laajempaa yhteiskunnallista ja kulttuurista tilaa. Kirkossa käydään ehkä jouluisin ja rippikouluun osallistutaan suurelta osin tavan vuoksi. Kotona hengelliset asiat eivät ole esillä. ”Kukaan perheessäni ei ollut uskossa”, kirjoitti yksi tutkimukseeni osallistuneista nuorista aikuisista. On luonnollista, että uskon rakentuminen muodostuu enemmän kirkosta riippumattomaksi prosessiksi, jos elämän varhaisina vuosina oma seurakunta ja evankelisluterilainen usko jäävät etäisiksi. Ilmiötä voisi kuvailla juurettomuudeksi.

Tutkimuksessani huomionarvoisinta oli kääntyneiden kokemus oman roolin merkityksestä ja yhteydestä muihin ihmisiin helluntailiikkeen sisällä. He kokivat helluntaiseurakunnan kodiksi, saivat siellä vastuuta erilaisissa tehtävissä ja muut nuoret vaikuttivat aidoilta. Heidän uskonnollisuutensa näyttäytyi siis vahvasti sosiaalisena ja yhteisöllisenä ilmiönä, mikä vaikuttaa olevan ristiriidassa uskonnollisuuden yksityistymisen trendin kanssa. Heille seurakunta oli paikka, jossa sai toimia ja osallistua sekä kohdata muita ihmisiä. Ennen kaikkea tämä kokemus yhteenkuuluvuudesta synnytti halun sitoutua uuteen yhteisöön.

Tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että kirkon elämässä olennaista olisi pyrkiä vahvistamaan tavallisten seurakuntalaisten osallisuutta. Ihminen tarvitsee yhteisöllisyyden kokemuksen, jotta yhteys seurakuntaan jatkuisi vahvana lapsuudesta vanhuuteen saakka.ν

Mikko Ruokamo
yhteisöpedagogi (AMK)

Lue lisää:
https://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024
/72896/Ruokamo_Mikko.pdf?sequence=1