Iltapäivälehtien otsikoissa Suomesta värittyy maa, jossa lähes joka päivä tapahtuu tapaturmia. Yleensä onnettomuuksista lukiessani ajattelen, kuinka väärin on se, jos kuolonuhreissa mainitaan nuoria. Miksi Jumala ei varro erityisesti heitä, jotka ovat vasta elämänsä alussa? Mieleeni nousi lausahdus, joka on usein helpottanut itseäni tällaisia uutisia lukiessani: ”Kaikista parhaimmat Jumala tuo luokseen aikaisemmin.” Kun ihmismieli yrittää käsittää suurta surua, jota jokainen kohtaa elämässään, on tällaisilla sanoilla väliä – tai niin ainakin ajattelin.
Kun keskustelin näistä mietteistä äitini kanssa, hän oli kanssani aivan eri mieltä. Mitä mukavaa on siinä ajatuksessa, että kaikki hyvät ihmiset menevät taivaaseen meitä ennen, ja me muut jäämme tänne sieltä pahimmasta päästä olevien kanssa? Keskustelu jätti minut pohtimaan surua ja menetystä aivan eri tavalla. Ei läheisensä odottamattomasti menettänyttä lohduta puheet Jumalan kaikkitietävistä suunnitelmista tai ajatus, että läheinen oli ”kaikista parhain” ja siksi nyt Jumalan vierellä. Totta kai läheinen oli kaikista parhain hänet menettäneelle ihmisille, eikä Jumalan olisi sitä tarvinnut todistaa viemällä häntä pois keskuudestamme.
Mitä surun kohdanneelle voi edes sanoa kuulostamatta siltä, että vähättelee hänen kokemaansa?
Kun kohtasin omassa elämässäni läheisen odottamattoman kuoleman huomasin, kuinka aikaisemmin ajattelemani sanat tuntuivat lähinnä tuhkalta suussa. Suruuni liittyi myös suunnatonta vihaa elämän epäreiluudesta: ei kenenkään vanhemman pitäisi lastaan haudata. Minne katosi oikeus kasvaa vanhaksi?
Menetyksen myötä minulle oli tärkeää viettää aikaa oman seurakuntani yhteisössä, pysyä lähellä, olla läsnä. Koin, että minua oli muistutettu siitä, kuinka aika on armoton syntymän ja kuoleman välillä. Suru yhdisti meitä kaikkia. Se toi meidät yhteen, tukemaan toinen toistamme ja muistamaan niitä hyviä asioita, joilla menettämämme läheinen oli elämäämme siunannut. Näissä jakamisen hetkissä välittyi se rakkaus, jota toisiamme kohtaan tunnemme – se sama rakkaus, jonka Jumala on Hänen kauttaan meille suonut. Jumalan kasvot näkyvät meille silloin, kun me rakastamme toisiamme. Vaikka odottamaton suru oli kohdannutkin eikä Jumala antanut selitystä sille, mitä oli tapahtunut, minusta tuntui siltä, että Hän oli läsnä ja että Hän kannatteli, aivan kuten kertomuksessa ”Jalanjälkiä hiekassa”.
Emme me, jotka elämme, voi viettää elämäämme vain kysymällä miksi. Onko se elämistä? Olisiko se elämistä menettämiemme mielestä? Sanokaamme vain ”Kiitos rakkaani, hyvää matkaa”.
Sarlotta Siimeslahti
sarlotta_@hotmail.com
