Jyväskylän seurakunnassa on aloitettu työaikakokeilu helmikuussa. Meillä noudatetaan moduulityöaikaa, jossa moduulilla tarkoitetaan noin kahden tunnin mittaista työkokonaisuutta. Viranhaltijalla on 19 moduulia viikossa. Viikoittaisten moduulien lisäksi kertyy 12 kiky-moduulia vuodessa.
Olen saanut tehdä kirkon työajatonta työtä reilut kaksikymmentä vuotta, joten muutoksen työaikaan siirtymisessä pitäisi olla radikaali. Jostain syystä en ole kokenut harmitusta. Missä on vastarinta ja uudistuksen pelko? Olo on kuin Pohjanmaan miehellä, kun hän katseli lakeuksia ja totesi: Mikä ristus ny o, ku ei eres aharista? (olen muuten umpi keskisuomalainen, mitäpä minä Pohjanmaasta ymmärrän, en mitään…)
Työaikaan siirtyminen ei ole helppo homma, eikä se tapahdu tuosta vaan. Meillä uutta työaikaa harjoitellaan neljä kuukautta. Se on hyvä. Kukaan meistä ei osaa, ellei harjoittele. Nykäsen Matti sanoi aikanaan jotenkin näin: keulalla ponnistetaan ja ilmassa korjataan.
Ymmärrän erittäin hyvin, että työaikaan siirtyminen tuntuu joidenkin mielestä hullulta. Olemme kuin taiteilijoita, jotka ovat tottuneet tekemään työn juuri niin kuin sen parhaaksi olemme nähneet. Nyt taiteilijat yritetään työntää samaan muottiin. Tämähän pilaa kaiken luovuuden, intohimon ja vapauden.
Kuitenkin ne seurakunnat, joissa moduulityöaikaa on kokeiltu, ovat olleet pääsääntöisesti tyytyväisiä. Työ tasapäistyy, ja jokainen hoitaa oman ruutunsa. Työ tulee entistä näkyvämmäksi ja työn suunnitelmallisuus lisääntyy. Moduulityöaika ei kiellä luovuuden käyttämistä työssä, eikä intohimoista suhtautumista työhön.
Työaikakokeilun tarkoitus on työ- ja vapaa-ajan selkeämpi erottuminen ja työssä jaksaminen, sekä työn tuloksellisuuden parantuminen ja työn selkeytyminen. Myös työn jakautuminen tasaisemmin viranhaltijoiden kesken on tavoitteena. Nämä ovat loistavia asioita, joita kohti ainakin minä haluan kulkea. En oikein keksi, miksi tätä pitäisi vastustaa.
Jussi Maasola,
erityisnuorisotyönohjaaja,
Jyväskylä
