Jos vallasta ja diakoniatyöstä puhutaan samassa lauseessa, viitataan tyypillisimmin siihen valtaan, jota työntekijällä on käytössä suhteessa asiakkaaseen. Taloudelliseen avustamiseen liittyy väistämättä vallankäyttöä, mikä on hyvä tunnistaa. Tämä näkökulma valtaan on kuitenkin vain yksi pieni siivu, vallan käsite ja merkitys ulottuvat huomattavan paljon laajemmalle, kun diakoniaa tarkastellaan kokonaisuutena.
Valta merkitsee ihmisen kykyä saada toiminnallaan aikaan haluamiaan asioita. Se voi tarkoittaa kykyä hallita toisia ihmisiä, mutta valta merkitsee myös kykyä muokata sisäisiä resurssejaan ja vallitsevia olosuhteita. Diakoniatyön asiakkaita yhdistää poikkeuksetta vallan puuttuminen, tavalla tai toisella. Tämän vuoksi valtaistuminen ja voimaantuminen, sekä osallisuuden lisääminen asiakkaan elämässä ovat diakoniatyön ytimessä. Arvostava kohtaaminen, rohkaiseminen ja tukeminen lisäävät parhaimmillaan asiakkaan luottamusta itseen ja omiin voimavaroihin siten, että hän löytää omasta elämästään asioita, joissa hänellä on valtaa muuttaa vallitsevia olosuhteita.
Silloin kun vallitsevat olosuhteet yhteiskunnassa ovat sellaiset, että ihmisten valtaa omaan elämään kavennetaan, on diakoniatyön tehtävä vaikuttaa niihin, jotka valtaa käyttävät. Oikeudenmukaisuuden puolustaminen ja eriarvoisuuden vastustaminen kuuluvat diakoniatyön ytimeen.
Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja kriittinen osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun tuntuu monesta vieraalta, mutta vielä vieraammalta tuntuu keskustelu vallasta kirkon sisällä. Seurakuntavaalien alla ihmisiä yritettiin kannustaa äänestämään – käyttämään valtaa omalla paikallaan, jotta valtaa pääsisivät käyttämään oikeat henkilöt. Mutta ketkä ovat kirkon sisällä kiinni vallankahvassa? Valtakeskustelu kirkon piirissä tarkoittaa lähes poikkeuksetta keskustelua sukupuolesta. Vaikka tärkeintä on tietenkin aina ”valita oikea henkilö, ei miestä tai naista”. Ehkä tämä jo ilmiönä kertoo jotain tämän näkökulman tarpeellisuudesta. Suomi sijoittuu Euroopan unionin kärkimaihin, kun tarkastellaan työmarkkinoiden segregaatiota eli sukupuolittuneisuutta. Kirkko ei tee tässä poikkeusta.
Työntekijäkunnasta kokonaisuudessaan 70 prosenttia on naisia. Diakoniatyöntekijöistä naisia on 92 prosenttia. Jakauma ei kuitenkaan näy pyramidin huipulla. Kirkkoherroista vain 20 prosenttia on naisia, ja Espoon hiippakunnan uuden piispan myötä piispakollegiosta yksi kymmenestä.
Diakonian näkökulmasta sukupuolella ei juurikaan ole merkitystä, kun jaamme yhteistä työtä seurakunnissa. Mutta voisiko diakonian naisvaltaisuudella kuitenkin olla jotain menneisyydestä kumpuavaa tekemistä sen kanssa, että kun valtaa jaetaan kirkossa, ei diakonia ole siihen osallisena? Kolmisäikeinen virka, jossa diakonia nähtäisiin tasavertaisena pappeuden rinnalla, olisi yksi tasa-arvon toteutumisen malli kirkossa, jossa toistaiseksi urallaan voi edetä todennäköisimmin ne, joilla on vähintään teologian tutkinto, mutta mielellään myös miessukupuoli. Diakoniaa johtamaan ja diakoniasta päättämään tarvitaan ennen kaikkea diakonian osaajia ja asiantuntijoita, niin miehiä kuin naisia, tasapuolisesti.
Saara Huhanantti
puheenjohtaja DTL
saara.huhanantti@evl.fi
Kuva Ruusukuva Tarja Engblom
