Vaatteet aikansa peileinä

0
453
Keskellä ensimmäinen Helsingin Diakonissalaitoksen diakonissa Emma Wichman vuonna 1873.

Suomalaisen diakonissan puvun tyyli pohjautuu Theodor ja Friedericke Fliednerin suunnittelemaan Kaiserswerthin diakonissalaitoksen pukuun. Kaiserwerthin puku oli malliltaan yksinkertainen, mutta arvokas. Se oli diakonissan ammatillinen tunnus, joka symbolisoi hoitamista, moraalista luonnetta ja ammatillista pätevyyttä. Tummansinisen puvun esikuvana oli saksalainen porvarisrouvan asu.

Oikealla sisar Eeva Halminen
1930-luvulla.

Diakonissan pukuun kuului valkoinen päähine, kaulus ja esiliina. Aikakauden tyylin mukaisesti puku oli pitkä, ja siinä oli pitkät hihat. Materiaalin tuli olla puuvillaa tai villaa. Sametti, silkki ja turkikset olivat kiellettyjä. Diakonissoilla oli rusettimyssy ja koesisarilla nutturan suoja. Päähine suojasi lialta ja oli osa sen aikakauden pukeutumiskoodistoa, jonka mukaan naisen tuli peittää päänsä. Ainoa vaatetuksen pitsikoriste sai olla päähineen reunassa.

Suomessa päähineen malliin saatiin vaikutteita Pietarista ja Tukholmasta. Helsingin Diakonissalaitoksessa oli 1800-luvulla käytössä mustavalkoraidallinen kangas, joka kudottiin Pohjanmaalla ja jota käytettiin myös körttipuvussa. Saksalaismallinen puku oli käytössä Helsingissä ja oletettavasti myös Viipurissa ja Oulussa noudatettiin samaa pukukoodistoa, vaikka pukeutumisessa olikin paikallista eroavaisuutta.

Diakonissojen käyttöön tuli 1900-luvun alkuvuosikymmeninä sininen ja harmaa vierailu- ja arkiasu. Musta asu jäi juhlakäyttöön ja siihen lisättiin viittamainen kepsi. Raidallisen kankaan väriksi vaihtui sininen, ja sitä käytettiin mm. seurakuntatyössä. Pukua uudistettiin hieman 1930-luvun lopulla lyhentämällä hameen helmaa ja muutenkin pukua keventämällä. Kesäkuussa 1958 Loimaalla pidetyillä yhteyspäivillä diakonissat kokoontuivat keskustelemaan yhtenäisestä kenttäpuvusta ja suunnitellusti perustivat samalla Suomen Kirkon Sisarliiton. Puku unohtui historiaan, mutta liitto jatkaa vahvasti eteenpäin.

Gunvor Maria Sandelin vihittiin
diakonissaksi 1961.

Kohti yhteyttä ja tunnuksia

Vuonna 1966 Suomen Kirkon Sisarliitto hyväksyi edelleen käytössä olevan diakonissan juhlapuvun ja pätevyysmerkin. Diakonissan pätevyysmerkin suunnitteli diakonissa, hopeaseppä Anita Sarlin. Merkin ja juhlapuvun oikeudet ovat Diakoniatyöntekijöiden Liitolla. Yhteinen asu ja merkki yhdistivät diakonissoja ja tukivat kollegiaalisuutta. Villakankaasta valmistettavan puvun suunnitteli Riitta Immonen. Vuonna 1985 diakonissa Jouni Kivimaanansiosta miehille valmistui sininen virkapaita, jonka pääntiessä ja kalvosimissa on viitteitä diakonissan juhlapuvun valkoisista tereistä. Paidan kanssa käytetään diakonissan merkkiä. Samana vuonna valmistui viimeinen diakonissan arkipukukokonaisuus, joka ei saavuttanut merkittävää suosiota ja unohtui kymmenessä vuodessa.

Sortavalan diakonit käyttivät aikanaan tavallista tummaa pukua, mutta Luther-opistosta valmistuneet diakonit käyttivät vihreää virkapaitaa. Asuun kuului nykyisinkin käytössä oleva diakonin pätevyysmerkki, jonka oikeudet siirtyivät Dtl:lle 1990-luvun alussa toimintansa lopettaneelta Suomen Diakonien Liitolta. Merkin suunnittelijasta tiedetään, että ”joku papin poika sen teki.” Vihreän virkapaidan koulutussidonnaisuudesta luovuttiin liiton päätöksellä 1990-luvulla ja paidasta on tullut laajasti käytetty. Kuopion Diakoniapäivillä diakoniatyöntekijöille tehdyn kyselyn perusteella vihreän virkapaidan värisävy päivitettiin 2000-luvun alussa yhteistyössä Sacrumin kanssa.

Diakoniariipuksesta on kiittäminen diakoniatyöntekijä Inga-Britt Ekholmia, Kirsti Poutiaistaja Maria Jylhää. Riipus valmistui heidän ja hopeaseppä Seppo Jukaraisenideoimana vuonna 1995. Suunnittelijat luovuttivat riipuksen oikeudet ja myynnin liitolle vuonna 2008. Riipuksesta on tullut yleinen ja erittäin pidetty vihityn diakoniatyöntekijän tunnus.

Kuva Liisa Takala

Liitto vastaa virkapukeutumisesta

Diakonissan juhlapuvun, vihreän virkapaidan ja pätevyysmerkkien käyttö on rajattu diakoniakoulutuksen saaneille ja diakonian virkaan vihityille. Diakonissan juhlapuvussa merkin paikka on keskellä, kauluksen alapuolella ja vihreän virkapaidan kanssa merkkiä käytetään ylhäällä vasemmalla rinnassa. Merkkejä voi käyttää myös muun viranhoitoon sopivan vaatetuksen kanssa. Valitse käyttöösi kunakin päivänä joko virkamerkki tai riipus, yhdessä niitä ei suositella käytettäväksi.

Kirkossa pohdittiin 1990-luvulla diakoniatyöntekijöiden juhla- ja arkipukeutumisen uudistamista. Piispainkokous päätti vuonna 1993 jättää tehdyt esitykset pöydälle ja totesi silloisen jatkuvaksi käytännön, jossa liittomme määrittelee pukeutumissuositukset. Piispainkokous päätti palata asiaan tarpeelliseksi katsomallaan tavalla kirkon virkakysymyksen ratkettua. Virkakysymys on edelleen ratkaisematta eikä piispainkokous ole palannut pukeutumisasiaan. Diakoniatyöntekijöiden Liitolla on pitkäaikainen asiantuntemus ja kokemus alamme virkapukeutumisesta, eikä tätä käytäntöä ole tarve muuttaa. Liiton suosituksen virkapukeutumisesta löydät Dtl:n kotisivuilta.

Viran tunnukset näkyviksi

Halusimme tai emme, pukeutumisella me viestitämme. Siksi piispainkokouksen ohjeessa viranhaltijoiden pukeutumisesta todetaan, että viran tunnusten käyttäminen ja virkatehtävien hoitaminen edellyttävät aina huoliteltua pukeutumista tilaisuuden luonteen mukaisesti.

Diakonian viranhaltijan pukeutuminen on aina elänyt ajassa. Lahdessa Diakonian päivillä 2018 oli havaittavissa, että virkavaatteissa ja niiden käytössä on paljonkin variaatiota ja esimerkiksi tunikat ovat todennäköisesti tulleet jäädäkseen. Muodin muuttuessa on hyvä muistaa, että vihreän virkapaidan helma pidetään housujen tai hameen sisällä ja pätevyysmerkit vasemmalla rinnalla, ei ”sokeripalan” alla. Yhdenmukainen viran tunnuksien käyttö osoittaa paitsi arvostusta omaa virkaa kohtaan, myös vahvistaa diakoniatyön näkyvyyttä ja yhdistää meitä ammattikuntana. Kannustan kaikkia tulemaan näkyväksi ja kantamaan viran ja koulutuksen tunnuksia työn arjessa ja juhlassa.

Kuvassa diakoni-
nuorisotyönohjaaja
Tanja Reinikainen

Lähteitä: Riitta Hiedanpään artikkeli 2014, Helsingin Diakonissalaitoksen museon asiantuntija Jaana af Hällström

Teksti Tiina Laine