Työ muuttuu yhteiskunnan mukana

0
348

Seurakunnan lapsityön ammattilaiset Iris Sotamaa ja jo eläkkeellä oleva Marjo-Riitta Peiponen ovat nähneet kirkon lapsityön kehityksen ja painopisteiden muutoksen.

Marjo-Riitta Peiponen on ollut mukana seurakuntien lapsityön käännekohdissa.

Kuusankoskelaisella Marjo-Riitta Peiposella oli nuoruudessaan kaksi unelmaa: tehdä toimistotöitä tai työtä lasten parissa.

– Koulutin itseäni vähän kumpaankin. Suoritin muun muassa konekirjoituskurssin ja työväenopiston vapaa-ajanohjaajakurssin ja olin harjoittelijana Pispalan lastenseimessä. Kirkon lapsityöstä en silloin tiennyt mitään, mutta kävin innokkaasti pyhäkoulua ja tyttökerhoa, hän kertoo.

Peiponen lähti lopulta opiskelemaan Helsingin evankeliseen kansankorkeakouluun, josta hän valmistui kirkon nuorisotyönohjaajaksi ja suuntautui seurakunnan lapsityöhön.

Uransa aikana kolmessa seurakunnassa lapsityötä tehnyt Peiponen teki pisimmän rupeamansa Kuusankosken seurakunnassa vuosien 1975–2011 aikana, kunnes jäi vuonna 2011 eläkkeelle.

Lastenohjaajan koulutus toi ammattimaisuutta

Merkittävä käännekohta seurakuntien lapsityössä oli kirkolliskokouksen vuonna 1977 hyväksymä Kirkon Kokonaiskasvatusohjelma eli K-ohjelma.

– Se velvoitti seurakunnat laatimaan sekä seurakuntakohtaiset että ikäryhmäkohtaiset suunnitelmat. Painopistealueet valittiin vuosittain, mutta alkuperäistä ohjelmaa muutellen.

Toinen merkittävä askel oli Peiposen mielestä lastenohjaajien kurssimuotoisen koulutusjärjestelmän luominen. Lastenohjaajan ammatti oli ollut seurakunnissa jo 1960-luvulta lähtien, mutta koulutusjärjestelmä luotiin ammatin oheen, ja se muuttui velvoittavaksi 1980-luvulla. Näiden muutosten myötä lapsityönohjaajan työ muuttui ammattimaisemmaksi.

– Sitten seurakuntiin perustettiin toiminnanohjaajien virkoja. Näiden oli kehitettävä Kirkkohallituksen ohjesäännönkin mukaan seurakunnan päiväkerhotoimintaa, hän lisää.

Toiminnanohjaajina toimivat kirkon nuorisotyönohjaajiksi kouluttautuneet työntekijät. Myöhemmin työnimike muuttui lapsityönohjaajaksi, joka on nimikkeenä vaipumassa menneisyyteen varhaiskasvatuksen ohjaajan korvatessa sen.

Peiponen kertoo, kuinka 1960–1980-luvuilla yhteiskuntaamme syntyi muun muassa perhe-eläkelaki ja naisten hakeutuminen työelämään yleistyi.

– Päiväkerhotyön alkuaikoina sillä oli diakoninen merkitys. Äidit olivat kotona, mutta heille tuli suoda mahdollisuus hoitaa päivisin perheen asioita ilman lapsia. Päiväkerho toimikin ikään kuin parkkipaikkana.

– Alati muuttuva yhteiskunta vaatii paljon seurakuntien toiminnalta, Iris Sotamaa sanoo.

Varhaiskasvatustyö heijstuu koko perheeseen

Vuonna 1991 Järvenpään Luther-opistosta nuorisotyönohjaajaksi valmistunut Iris Sotamaa työskentelee nykyisin kasvatusasiainsihteerinä Vantaan seurakunnissa. Heti valmistumisen jälkeen hän työskenteli lähes 20 vuotta Helsingin Mikaelin seurakunnassa.

– Työskentelin ensin pitkään nuoriso- ja rippikoulutyössä ja myöhemmin muutamia vuosia varhaiskasvatuksenohjaajana, hän kertoo.

Nykyisessä tehtävässään Sotamaa on työskennellyt vuodesta 2009 lähtien. Työssä yhdistyvät sulavasti nuorisotyö ja varhaiskasvatustyö.

– Varhaiskasvatuksessa työn tärkeys korostuu mielestäni juuri perhetyön näkökulmasta. Kun tehdään töitä lapsiryhmässä, työn vaikuttavuus heijastuu kaikkiin perheen jäseniin.

Hän näkee, että kasvatuskumppanuus yhdessä vanhempien kanssa ja vanhemmuuden sekä perheen hyvän elämän tukeminen ovat keskeisiä asioita varhaiskasvatustyössä. Vuosien vieriessä työn painopisteet ovat kuitenkin muuttuneet.

– Kun aloitin varhaiskasvatustyössä, tuntui että keskityimme viikkotoiminnan pyörittämiseen. Päiväkerhot, iltapäiväkerhot, perhekerhot ja pyhäkoulu rytmittivät lastenohjaajien työnkuvia, Sotamaa muistelee.

Seurakunta ei ole oma saarekkeensa

Sittemmin päiväkerholaisten ja pyhäkoululaisten määrä on selvästi vähentynyt ja osin jopa kuihtunut kokonaan. Samalla perhekerhojen kävijämäärät ovat lisääntyneet ja osallistuvien lasten keski-ikä on laskenut isompien lasten ollessa jo päiväkodissa.

– Yhteistyö eri toimijoiden kanssa on lisääntynyt. Seurakunnat ovat myös yhä useammin toimijana erilaisissa alueellisissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa. Ne ovat hyvä tapa kohdata alueella asuvia lapsiperheitä, joita ei muuten tavoiteta.

Hän muistuttaa samasta asiasta kuin Peiponen: seurakunnan varhaiskasvatustyö on lähtökohtaisesti syntynyt palvelemaan yhteiskunnallisesta tilanteesta nousevia tarpeita.

Alunperin esimerkiksi pyhäkoulutyö oli yksi kirkon tavoista tukea sodan jälkeisessä maassa eläviä perheitä tarjoamalla lapsille osapäivähoitoa ja kristilliseen kasvatukseen pohjautuvaa viriketoimintaa.

– Siksi työtä on edelleen jatkuvasti kehitettävä nämä lähtökohdat huomioiden haikailematta menneiden vuosien perään. Seurakunnan toiminnalla on monenlaisia tavoitteita ja toimintatapoja, ja niiden on muututtava myös kulloisenkin yhteistyökumppanin mukaisesti. Seurakunta ei voi jäädä omaksi irralliseksi saarekkeekseen tässä ajassa.

Teksti ja kuvat Miika Manninen