Toivottomuuttako?

0
178

Kymmenen vuotta sitten aloitin urani hoitoalalla innokkaana ja tarmokkaana. Pohdin paljon pärjäämistä alalla, jossa taistellaan jatkuvasti alimitoitusta vastaan. Alalla, jossa tuntuu tehtäviä olevan enemmän kuin mitä miehitys ja aika antavat periksi. Alalla, jossa vallitsee kiire ja jatkuvat säästötoimenpiteet. Pystynkö kohtaamaan apua tarvitsevan ajan kanssa yksilöinä? Näiden vuosien aikana olen myös miettinyt, menetänkö työnilon tai tuleeko minusta väsynyt ja kyyninen hoitaja.

Pohdintojeni lisäksi huomasin kaipaavani haasteita, joten päädyin opiskelemaan sairaanhoitajaksi diakonisen hoitotyön koulutusohjelmaan. Tällä hetkellä elän oman elämäni ruuhkavuosia, kalenterissa tulee olla kaikki tarkasti ylhäällä. Sovitan vapaa-aikani opiskelun ja työn kanssa. Opiskelutehtävien määräajan lähestyessä mietin, tuliko otettua liikaa haasteita omaan elämään. Tuntuu, että vapaa-aikaani sävyttää sama kiire kuin töissä. Kiireen keskellä tunnen sisäistä levottomuutta.

Diakoniatyön opintojen myötä olen huomannut, että samoja ilmiöitä on myös diakoniatyössä; paljon tehtävää siihen nähden, mitä on tekijöitä. Kiirettä. Harjoittelussa sain käsityksen, kuinka monipuolista ja laaja-alaista diakoniatyö on. Kalenteri täyttyi erinäisistä to do -merkinnöistä ja määräajoista. Joulukin oli tulossa, ja se toisi mukanaan omat järjestelynsä. Aikaa oli rajallisesti. Ihailin valtavasti harjoittelupaikkani diakoniatyöntekijöitä ja varsinkin heidän tapaansa kohdata ihmiset kiireettä ja olla läsnä, vaikka monet tapahtumat ja tehtävät odottivat tekijöitänsä. Kuitenkin kaikesta selvittiin. Kaikki ehdittiin määräaikaan mennessä. Kaiken tämän keskellä sisäinen levottomuuteni alkoi muuttua rauhaksi.

Luovatko kiire ja tehtävien paljous hoitoalalle toivottoman näkymän tulevaan? Onko hoitotyö suorituskeskeisempää? Onko apua tarvitsevien kohtaaminen muuttunut liukuhihnatyöksi, josta on suoriuduttava ennen työajan päättymistä?

En ole varma, jäänkö terveydenhoitoalalle vai hakeudunko diakoniatyöhön. Joka tapauksessa diakoniatyön opinnot ovat antaneet minulle paljon uusia näkökulmia, joita pystyn hyödyntämään hoitotyössä. Lisäksi olen saanut toivon näköaloja. En pelkää kadottavani työniloa tai väsyväni työhön. Toivon myötä saan myös uskon siihen, että kaikki järjestyy.

Nina Peuralahti
sairaanhoitaja 
AMK-diakonissaopiskelija