Tänä keväänä on mahdotonta keskustella mistään mainitsematta koronaa. Koko maailmaa ravisutellut pandempia leimaa tavalla tai toisella kaikkia elämän osa-alueita tällä hetkellä. Se on kyseenalaistanut ajatuksemme työn teosta, opiskelusta, kanssakäymisestä ja matkustamisesta. Se on ajanut talouden taantumaan, lomauttanut ja irtisanonut työntekijöitä, jättänyt vanhuksia kodin yksinäisyyteen ja ajanut perheitä jyrkänteen yli. Elämme niin poikkeuksellista aikaa niin monesta näkökulmasta katsottuna, että sitä on vaikea edes käsitellä.
Kirkossa voimme iloita valtavasta digiloikasta, huikeasta striimaus- ja videotuotannosta sekä kaikkineen kohtuullisen sutjakasta teams-aikakauteen hyppäämisestä. Näiden onnistumisten varjona leijuu diakoniatyössä niiden ihmisten todellisuus, joihin tämä tilanne vaikuttaa kaikkein kipeimmin. Diakonian tehtävä on auttaa niitä, joiden hätä on suurin, ja joita muut eivät auta. Kun hädän ääripäitä on paljon ja hätä muuttaa muotoaan, on työtä pakko miettiä aivan uudella tavalla.
Tämä kevät tulee jakamaan elämän aikaan ennen ja jälkeen. Emme vielä tiedä, milloin jälkeen-aikakausi alkaa. Tiedämme vain, mitä oli ennen koronaa ja mitä on nyt. Vallitseva tilanne on haastanut kirkon työtä monella tavalla ja saanut aikaan myös positiivisia ilmiöitä. Ihmisten auttamisen halu on ollut vertaansa vailla ja seurakunnissa on kiitollisena otettu vastaan niin vapaaehtoisia auttajia kuin konkreettisia avustuksiakin.
Muuttuneet työolosuhteet ovat lisänneet työalojen välistä yhteistyötä ja ihmisten auttaminen on koettu monessa seurakunnassa yhteiseksi asiaksi. Diakonia on toteutunut läpileikkaavasti seurakunnan käytännön työssä, ei ainoastaan suunnitelmissa ja tavoitteissa. Näiden työn muutosten keskellä on korostunut myös ammatillisen diakonian tarve ja koulutettujen diakoniatyöntekijöiden asiantuntijuus. Naapuriavun ja vapaaehtoisuuden rinnalle on tarvittu henkisen, hengellisen ja aineellisen avun asiantuntijoita, jotka tunnistavat kriisien, huono-osaisuuden ja tuen tarpeen moninaisuuden.
Diakonian lähiesimiehet
ovat joutuneet johtamaan oman tiimin ja ammatillisen diakoniatyön lisäksi laajasti koko seurakunnan toteuttamaa diakoniaa. On ollut välttämätöntä tuntea oman alueen tarpeet ja haasteet sekä palvelukentän todellisuus, jotta on tiedetty mihin hädän ääripäihin on reagoitava ensimmäisenä.
Tänä keväänä diakoniatyö on ollut yhteistä työtä enemmän kuin kenties koskaan aiemmin – ainakin enemmän kuin ennen koronaa. Jaamme kokemuksen ihmisten hädästä kollegoina ympäri Suomea, jaamme yhteistä työtä työtovereidemme kanssa arjessa ja jaamme tuen ja palveluiden kenttää yhdessä yhteistyökumppaneiden ja muiden viranomaisten kanssa. Nyt jos koska saamme olla ylpeitä ammattitaidostamme ja siitä, millaisena kirkko työmme kautta näyttäytyy.
Teksti Saara Huhanantti
Kuva Tapio Huhanantti