Olen ollut kohta kaksi vuotta pois seurakunnan nuorisotyönohjaajan virastani. Virkavapaus on tuonut paljon, eikä kaipuu seurakuntaan ja nuorisotyöhön ole ollut valtava. Viikonloppuna kuitenkin tuli vastaan pieni häivähdys varkkatyöstä ja leirielämästä.
Tyttäreni kaverisynttäreillä seisahduin hetkeksi oven pieleen ja suljin silmät. Tyttöjen kikatus ja höpötys kuulosti juuri siltä, miltä varkkaleiri parhaimmillaan kuulostaa. Leirisielussani tuntui lämmin läikähdys. Kesällä tyttärelläni oli muutama ystävä yökylässä, ja he saivat nukkua työhuoneellani. Mielestäni juttelin ihan normaalisti heidän kanssaan, kuinka työhuoneella toimitaan. Hetken päästä kuulen: “Anna, ihan ku oltais leirillä”. Toinen lämmin läikähdys. Leirielämä on katkeransuloista työtä. Parhaimmillaan se antaa lapsille, nuorille ja työntekijöille elinikäisiä muistoja ja kavereita. Pahimmillaan se karkottaa lapsen ja nuoren seurakunnan toiminnasta ja saa työntekijän harkitsemaan mitä tahansa muuta työpaikkaa. Lapsiani ja heidän ystäviään seuratessa ja heidän elämäänsä osallistuessani olen myös tajunnut, ettei leiritunnelma ole sidottu rakenteisiin tai paikkaan vaan ihmisiin. Tunnelma syntyy ihmisten vuorovaikutuksesta – ja se voi tapahtua missä vain.
Leirisieluni läikähdyksistä tajusin, että nuorisotyönohjaajuus on kasvanut minuun vuosien aikana, eikä sitä pääse eroon, vaikka haluaisin. Uimarannalla tulee vahdittua huomaamatta omien lapsien lisäksi myös muiden lapset, kaupungilla perjantai-iltana kulkiessa tulee katsottua nuorten sen hetkinen kunto sen kummemmin ajattelematta. Mutta ei se haittaa, se on ihan ok. On tärkeää, että maailmassa on ihmisiä, jotka ajattelematta pitävät toisista huolta. Itse olen aina ollut toisista huolehtija, ja työvuoteni kasvatuksen parissa ovat vahvistaneet sitä. Nuorisotyönohjaajuus on iso osa minua. Se on tuonut voimaa toimia tilanteissa, joissa ilman ammattiani en olisi pystynyt välttämättä toimimaan rauhallisesti ja selkeästi. Se ei kuitenkaan ole ainoa minua määrittävä tekijä työelämässä tai elämässä yleensä, ja sekin on ihan ok.
Työmme muokkaa meitä omalla tavallaan. Se luo meille mahdollisuudet olla toisista huolehtijoita, kasvattajia, hauskuuttajia, turvallisia aikuisia pahassa maailmassa ja vaikka mitä muuta. Parhaimmillaan työ vahvistaa meidän hyviä ominaisuuksiamme ja samaan aikaan me muokkaamme työtämme. Teemme siitä itsemme näköistä, lasten ja nuorten näköistä, nykyajan näköistä, turvallista. Meidän ei tarvitse, emmekä saa mukautua yhteen samanlaiseen “kirkon nuorisotyönohjaaja” -muottiin. Rikkautemme on monimuotoisuudessa, persoonallisuudessa ja siinä, että meillä kaikilla on leirisielu, joka haluaa tuottaa turvallisia ja mieleenjääviä kokemuksia ja kohtaamisia lapsille ja nuorille.
Anna Kärri
anna.karri@lastenjanuortenkeskus.fi
