On taas se aika vuodesta, kun leiriviikot ovat pian edessä. Etkokausi on täyttynyt innostuksesta ja inhosta. Työyhteisöissä pohditaankin, kuka kärsii leirille pakottamisesta enemmän: nuoret vai työntekijät.
Se on jo varmaa, että ripari vaatii heittäytymistä tuntemattomaan. Joillekin heittäytyminen ja matkan varrella soveltaminen ovat unelmaduuni. Toiselle ne aiheuttavat jyrkästi nousevan stressikäyrän ja ahdistusta.
Itse näen riparit poikkeuksellisena ja ainutlaatuisena mahdollisuutena vaikuttaa nuorten elämään yhdessä kasvamisen ja tasavertaisuuden kokemusten myötä. Tuskin olisin diakoni, ellei omalla riparillani olisi ollut diakoniaharjoittelija mukana.
Riparilla kylvetty siemen on usein sellainen, että se itää ja kasvaa täyteen mittaansa vasta vuosien päästä. Samoin kävi minulle.
Minulle riparit ovat diakoniatyötä. Joskus oikein ärsyttää laittaa Prime-varaukset rippikoulutyön kustannuspaikalle. Tuntuu siltä, etten ole omissa kengissäni vaan jonkun toisen lainaamissa. Se tekee epävarmaksi ja saa pohtimaan, osaanko olla ripariohjaaja.
Epävarmuus saa pelkäämään: nuoret syövät minut elävältä! Tuolla fiiliksellä ei ole kiva lähteä viikoksi paikkaan, josta ei omin avuin pääse pois. Ovatko työkaverit tukena, jos romahdan?
Neljäntenä päivänä iskee usein väsymys ja kiukku. Uusi seura, outo sänky ja univelka. Kaikki ottaa päähän. Kun sen yli jaksaa, on jo haikea mieli leirin loppumisesta. Ollaan vasta päästy vauhtiin ja tunnemme toisemme paremmin. Huumori on elävää ja parhaimmillaan kaikki ovat rentoja, itsensä näköisiä ihmisiä.
Leirin loppupäivät ovatkin juuri se timantti, jota kohti tähdätä: nuoren uskallus olla näkyvä ja tulla kuulluksi, juuri sellaisena kuin on. Minulle se on tärkeintä rippikoulutyössä. Jeesus on hyvä kakkonen.
Kuinka moni nuori saa tänä päivänä näkyä ja kuulua kaveriporukassaan, koululuokassaan tai edes perheessään? Mielenterveystoimijoiden jonon perusteella ei kovinkaan moni.
Voisitko Sinä antaa siihen tänä kesänä mahdollisuuden?
Johanna Lehmusmies
johanna.lehmusmies@evl.fi
