Työn ja vapaa-ajan suhteutuksesta on varmasti käyty alallamme paljon keskustelua, koska suurin osa diakonia- ja nuorisotyöntekijöistä työskentelee työajattomalla duunikuvalla. Itse toimin seurakunnassa, jossa hengellisen työn tekijät takovat tuntinsa Primeen. Sekään ei toki ole poistanut ajankäytön puntarointia. Keissit ovat usein kokonaisvaltaisia, vaihtelevin tavoin. Työtilanteet liikkuvat viisarien kanssa aamuhartauksista yöpäivystyksiin.
Olisi kiinnostavaa lukea tutkimus aiheesta, millä tavoin arvon kollegat siellä ja täällä lataavat akkujaan. Valistunut arvaus heilauttaa yleisimmät vaihtoehdot liikunnan, erilaisten käden- tai aivotaito-harrastusten ja kulttuurinautintojen pariin. Jäin miettimään jälkimmäisen vaihtoehdon sisältökysymystä. Latautuuko hengellisen sektorin työntekijä, jos hänen nauttimassaan taiteessa on mukana niin ikään hengellinen viitekehys? Jos olet laulanut konfirmaatiossa tai piirissä veisuja tai virsiä, ”kannattaako” niitä enää kotona kuunnella, edes Edelmannin versioina?
Kulttuurimieltymykset menevät usein ihon alle, ja niistä keskustelu saa aikaan suuria tunne-ja äänivärinöitä. Siksi ei pidä olla kenellekään tämän asian ohjeistajana, pikemminkin aiheen herättelijänä. Pari konkreettista vinkkiä haluan antaa; ne ovat uteliaisuus ja ennakkoluulottomuus. Sen tutun karsinan ulkopuolelle katsominen voi avartaa vaikka mitä osa-alueita. Ja monesti ei tarvitse lähteä edes ihan alkutiettömälle taipaleelle, vaan lähteä tutulta kynnysmatolta.
Itse olen koko tajuntaikäisen elämäni kuunnellut musiikkia vinyylilevyiltä, ja etenkin hevi on ollut kovassa soitossa. Kuitenkin vasta viidenkympin lähestyessä löysin kaksi asiaa, jotka määrittelevät itseäni koko lailla paljon preesensissä. Ryhdyin kiinnostumaan vinyyli-DJ;nä toimimisesta ja kas, nyt se on rakas harrastus, jopa ihan sivutoimeksi asti. Samaten hyvin äärimmäinen ja hidas metallimusiikin laji, nk. funeral doom on suurinta soonista sielunmaisemaani. Eräät lajin yhtyeet ovat jopa jättäneet rummut kokonaan pois ja tekevät ”vain” massiivista äänivallia kitaroiden ja basson avuin. Elokuvallista ja eeppistä taidetta, johon voi uppoutua. Unohtuu työstressit ja pyykkien viikkaus.
Olen hieman allerginen yksittäisten raamattu-quoottien esiin nostoon. Silloin niitä monesti käytetään päälleliimatusti, irti alkuperäisestä kontekstista. Siltikin väitän, että Tessalonikan seurakunta sai hyvän ja monikäyttöisen evästyksen Paavalilta, kun hän kirjoitti: ”mutta koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on”.
Mitä sinä olet viimeksi koetellut?
TSEKKAA:
Shape Of Despair: Illusion’s Play (2004)
Funeral doomin merkkiteoksia 27 vuotta vaikuttaneelta suomalaiskokoonpanolta. Kaihoisa ja eskapistinen tunnelma saa kuulijan hetkeksi toiseen maailmaan, jossa varjot tanssivat hitaasti.
Kellotapulista huomataan ympäröivän kulttuuriskenen ajankohtaiset ilmiöt. Tähyämispaikalla kirkonrotta ja polykulturisti Mikko Saari.
