
Järvenpään Seurakuntaopiston diakonikurssi vuodelta 1971 kokoontui tämän vuoden lokakuussa entiseen opiskelupaikkaansa. Kurssilta valmistui 28 diakonia. Heistä 11 saapui muisteloihin eri puolelta Suomea.
Vuoden 1971 diakonikurssilaiset aloittivat nuoriso- ja sosiaalityön tutkintoon tähtäävät opintonsa jo 1968. Opintojen ensimmäiset kaksi vuotta olivat nuorisotyöpainotteisia ja kolmas vuosi keskittyi sosiaalityön teemoihin.
Opiskelijoista kymmenkunta jo nuoriso-ohjaajana toiminutta tuli mukaan vasta viimeiseksi vuodeksi täydennyskoulutettaviksi. Opinnot sisälsivät muun muassa teologiaa, sosiaali- ja henkilökohtaista huoltoa, yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikkaa, kasvatusoppia ja monenlaista käytännön harjoittelua. Opinnot antoivat monipuolisen pohjan ja tutkinnolla pääsi hyvin sosiaali- ja järjestötyöhön.
Opintojen päätökseen kuului yli viikon opintomatka Ruotsiin, Norjaan, Tanskaan ja Saksaan. Järvenpään kirkossa oli 18.9.1971 vihkimys, jonka saivat kaikki valmistuneet 11 miestä ja 17 naista. Vihkijänä oli Helsingin hiippakunnan piispa Aarre Lauha. Miehillä oli tumma puku ja kova panta, naisilla tummansininen kävelypukutyylinen virkapuku valkoisilla hihansuilla ja edustalla. Diakonin pätevyysmerkki ja diakoniakirjan saaminen kuuluivat vihkimyspäivään kuten nykyäänkin.
Vihkimyksen jälkeen työurat olivat moninaisia. Vihityt työskentelivät seurakunnan lapsi- tai nuorisotyössä, diakoniatyössä, nuorisokodissa, päihde- tai sosiaalityössä, sotainvalidijärjestössä, kriminaalihuollossa, jopa lentoaseman henkilöstöpäällikkönä. Muistelijoista viisi oli varsinaisessa diakonian virassa lyhyen tai pidemmän ajan. Vaikka kovin monella diakonivihkimys ei johtanut työuraan diakonian virassa, ovat saadut opit ja diakonian arvomaailma kantaneet kirkkaina läpi elämän ja työuran.
– Vaikka en ole päivääkään ollut diakonian virassa, olen tehnyt diakonisesti lapsi- ja nuorisotyönohjaajan töitä ja myös muita työurani aikaisia tehtäviä, yksi muistelijoista tiivisti.
Diakonikoulutus alkoi 120 vuotta sitten Sortavalassa
Matka 120 vuotta sitten Sortavalassa aloitetusta diakonikoulutuksesta tähän päivään on ollut pitkä ja vaiherikas.

Vastuu vaivaishoidosta siirrettiin seurakunnilta kunnille 1860–70-luvuilla, mutta monen mielestä kristityillä oli edelleen vastuu huono-osaisista ja laupeudentyötä korostettiin. Vuonna 1890 perustettiin Sortavalan Evankelinen Seura, jonka tarkoitus oli ”yhdistää luterilaiset uskovaiset keskinäiseksi virkistykseksi ja yhteistoimeen toisten hyväksi”. Seuralle rakennettiin oma talo ja johtokunnan kokouksessa 1894 opettajatar Jenny Ivalo ilmoitti aloittavansa siellä diakonissojen koulutuksen.
Samoihin aikoihin yleisissä pappeinkokouksissa pohdittiin, ettei kirkon vakinainen toiminta riitä vaan tarvitaan aputyötä, sisälähetystä. Useammassa puheenvuorossa ehdotettiin, että kirkkoherrojen toimesta tulisi kasvattaa diakoneja omista seurakuntalaisista ja asettaa heitä seurakuntiin auttamaan papistoa sielunhoitotyössä. Asia laitettiin vireille ja Sortavalan Evankeliselta Seuralta kysyttiin, voisiko se ottaa valmistaakseen myös diakoneja. Seuran ehtona oli resurssien saaminen papin palkkaamiseen ja vuonna 1900 seura saikin valtionavun ja palkkasi pastori Otto Aarnisalon.
Diakonin tehtävänkuva
Pappeinkokous antoi nelihenkiselle sisälähetyskomitealle tehtäväksi laatia ehdotuksen miesdiakonien valmistamisesta. Komitea, johon Aarnisalokin kuului, ehdotti mietinnössään, että tarvitaan kahdenlaisia diakoneja: pääasiallisesti opetus- ja sielunhoidollisissa tehtävissä työskenteleviä ja käytännöllisellä alalla toimivia varsinaisia seurakuntadiakoneja. Saarnaajadiakonien koulutus jäisi Suomen Lähetysseuran hoidettavaksi. Tehtävänkuvaa määriteltiin seuraavasti: ”Kaikkea ristiriitaa kunnallisen köyhäinhoidon kanssa välttämällä heidän tulisi huolehtia kaikenlaisista ja sielun ja ruumiin puolesta hätääntyneistä ja toimia niin hyvin papiston kuin kunnallistenkin viranomaisten ja kyseessä olevien onnettomien välimiehinä.”
Heidän tulisi myös ”silmälläpitää opetuksen ja kasvatuksen puutteessa olevia lapsia, levittää Raamattuja ja muuta hengellistä kirjallisuutta.” Pyhinä he voisivat toimia kirkonpalvelijoina. Lisäksi he voisivat olla kunnalliskodeissa johtajina, mielisairaaloissa mieshoitajina, sairaaloissa, vankiloissa, kasvatuslaitoksissa ja alaikäisiä rikollisia varten kasvattajavartijoina. Tämän lisäksi ”huolimattomia köyhiä heidän tulisi vakavasti neuvoa, ahkeria kehoittaa sekä asianomaisille ilmoittaa havaintonsa näiltä aloilta.” Pohjapalkkana tulisi olemaan suntion palkka, lisänä kirjamyyntipalkkioita ja tarvittava loppuerä diakoniarahastolta.
Miesdiakonilaitoksen ensiaskeleet
Sortavalan Liikolaan rakennettiin nopealla tahdilla johtajan asunto, koulurakennus, jossa oli iso koulusali, käsityösali sekä opettajan ja oppilaiden asunnot sekä työnjohtajan asunto. Näitä kutsuttiin Liikolan Koululan rakennuksiksi. Rakennettiin myös erillinen vaivaistalo (Kuuselan kunnalliskoti) oppilaitten harjoitusta varten sekä mielisairaitten hoitolarakennus Nurmela. Diakonilaitoksen johtajaksi valittu Otto Aarnisalo teki useita lainojen ja lahjoitusten hankkimismatkoja mm. yksityisten varakkaitten ihmisten luo, pankkeihin sekä kaupungin ja valtion virastoihin. Liikolan miesdiakonilaitos vihittiin 13.9.1901 tarkoitukseensa ja diakonikoulutus alkoi. Näin siis ”avautui siunattu työala nuorille miehille, jotka Kristuksen tähden haluavat uhrata itsensä hänen valtakuntansa hyväksi ja oivaltavat, että jumalanvaltakuntaa voidaan rakentaa muullakin tavalla kuin saarnaamalla.”
Oppilaaksi hakijalta edellytettiin ”vilpitöntä Jeesuksen opetuslapsen mieltä”, vähintään 21 vuoden ikää, yläkansakoulun oppimäärää ja myös jotakin käytännöllistä taitoa, jolla elättää itsensä, jos hakijaa ei lopulta voisikaan päästää diakoniksi. Opetus ja asuminen olivat ilmaisia, mutta ruoasta oli maksettava 100 markkaa vuodessa. Oppilas oli velvollinen tekemään kaikkia niitä töitä, joita sekä harjoitus että laitoksen ylläpitäminen vaati. Hakemuspaperien joukossa tuli olla muun muassa seurakunnan papin tai muun tunnetun henkilön sinetillä sulkema todistus hakijan elämästä ja oletetusta sopivuudesta diakoniksi. Lisäksi tuli olla hakijan oma kertomus elämästään ja selitys, kuinka ”hakija oli tullut huolenpitoon omasta sieluntilastaan”ja miksi hän pyrki seurakuntapalvelijakouluun. Oppilaat olivat valmistuttuaan vielä 2–3 vuotta laitoksen valvonnan alaisia laitoksen määräämässä paikassa ja vasta tämän jälkeen saivat lopullisen diakonitodistuksen.
Monipuolisia opintoja
Ensimmäiselle kurssille hakemuksia tuli 13 ja heistä 8 suoritti opintonsa loppuun. Kaksivuotisen koulutuksen aikana ensimmäinen vuosi oli teoreettista opetusta ja sen kuluessa kerrattiin kansakoulun yläluokkien kurssi tärkeimmissä aineissa ja painotettiin uskonnon, ainekirjoituksen ja diakonian opiskelua. Lisäksi oli soittoa, laulua ja laitoksen johtajan pitämiä raamattutunteja. Sunnuntaisin oppilaat pitivät pyhäkoulua eri puolilla Sortavalaa ja oppivat vuorollaan kirkossa suntion tehtäviä. Toinen vuosi käytettiin käytännöllisten tehtävien harjoitteluun ja kaikki laitoskodin työt suoritettiinkin omin voimin. Kukin oppilas oli vuorollaan sekä sisä- että ulkohoitajana, ja tämän lisäksi oppilaat tekivät hevostöitä ja keittiö- ja leipomovuoroja. Osastoilla perehdyttiin ”mielisairaitten, vajaamielisten, kaatuvatautisten ja vanhusten huoltoon”. Liikolassa oli periaatteena alusta asti koettaa auttaa eniten avun tarpeessa olevia. Myös hoidokit olivat mukana talon töissä.
Työmarkkinat ja uudet koulutuskokeilut
Käytännölliselle työtaidolle ja ruumiilliselle työlle pantiin suuri painoarvo. Eräänä tarkoituksena oli ottaa nuorilta miehiltä harrasteluhalut pois, mutta myös kasvattaa heistä kaikissa tilanteissa pärjääviä. Alkuvuosina diakonien sijoittuminen seurakuntien palvelukseen oli haastavaa, ja nämä ensimmäiset valmistuneet tekivätkin työuransa mm. pitaalisairaalan hoitajana, lähetysalan esimiehenä, poikien kaitsijana, katekeettana Itä-Siperian suomalaisessa rangaistussiirtolassa, mielisairaalan hoitajana, suntiona, kunnalliskodin osastonhoitajana ja miesten työnvalvojana, seurakunnan rahastonhoitajana sekä sijoitettujen lasten tarkastajana. Vuosien varrella useat diakonikoulutetut toimivat myös kuntien sosiaalijohtajina, vanginvartijoina, kanttori-urkureina ja lähetyssaarnaajina. Usealla paikkakunnalla kristillisen poikatyön ovat 1900-luvun alussa panneet alulle juuri diakonit.
Evankelisessa seurassa todettiin Liikolan toiminnan laajetessa, että tämänlainen toiminta ei varsinaisesti ollut alkuperäinen suunnitelma ja niin toiminta rakennuksineen siirtyi vuonna 1905 Suomen Kirkon Sisälähetysseuralle 164 590 markan hintaan. Toimintaa laajennettiin lisää ja mm. vuosina 1910–1915 Liikolassa pidettiin saarnaajakursseja. Vuonna 1912 valmistuivat ensimmäiset saarnaajadiakonit, joita vuosien varrella ehti valmistua lähes 20, ennen kuin kurssit täytyi lopettaa pääosin opettajavoimien puutteen takia.
Liikolan toimintaa laajennettiin muillekin paikkakunnille. Laitoksen alaisina toimi 1912 alkaen useita mielisairassiirtoloita, joita johtivat diakonit mm. Lohjalla, Viljakkalassa ja Kesälahdella. Hoidokkeja oli kussakin siirtolassa 3-10. Lisäksi 1913 aloitettiin lukkari-urkuri- tai toiselta nimeltään kanttoridiakonikurssit, joiden opintoaika oli neljä vuotta. Ensimmäiselle kurssille otettiin 10 oppilasta, joista viisi oli valmiita diakoneja. Kursseilta ehti valmistua 20 henkeä, mutta toiminta lakkasi rahoituksen puutteeseen. Muutenkin miesdiakonien valmistus tuli keskeyttää 1921 Sisälähetysseuran taloudellisten vaikeuksien ja miesdiakonien kysynnän vähyyden vuoksi.
Diakonikoulutuksen uusi alku 50-luvulla
Toisen maailmansodan tapahtumat synnyttivät Suomessa varsinaisen diakoniaherätyksen ja 1944 voimaan tulleessa laissa määriteltiin, että seurakuntien tuli ottaa palvelukseen diakonissoja tai diakoneja. 1950-luvun alussa yli 200 seurakuntaa oli vielä ilman kirkkolain edellyttämää diakoniatyöntekijää. Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliitto (SKSK) katsoi apua saatavan uuden diakoniatyöntekijätyypin hahmottamisella ja miesten saamisella diakoniatyöhön. Liitto ehdotti Järvenpään Seurakuntaopistolle sosiaalihuollollisen koulutuksen saaneiden diakoniatyöntekijöiden valmistamista. Uusi koulutus suunniteltiin vuoden mittaisen nuorisonohjaajakoulutuksen jatkoksi, ja se alkoi Järvenpäässä vuonna 1953. Suomessa ei ollut yli kolmeen vuosikymmeneen ollut laitosta, joka olisi huolehtinut diakonikoulutuksesta.
Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli hyväksyi tämän kaksivuotisen nuoriso- ja sosiaalihuollon tutkinnon diakonin virkaan tarvittavaksi tutkinnoksi. Pääsyvaatimuksena oli aluksi Seurakuntaopistossa suoritettu nuorisonohjaajan tutkinto ja vähintään vuoden työkokemus alalta.
Ensimmäisistä uusista diakoneista kuusi oli miehiä, neljä naisia ja muuten vuosittain valmistui noin 20 henkeä. Jo ensimmäisessä vihkimysjuhlassa 1955 käytettiin vihreää virkapaidan etumusta ja tänä päivänäkin käytössä olevaa diakonin pätevyysmerkkiä.
Ruotsinkielinen diakonikoulutus oli oma lukunsa: se sisälsi ensin vuoden nuorisonohjaajakoulutuksen Karjaalla, sitten sosiaalityön korkeakoulututkinnon Helsingissä ja lopuksi teologian tenttejä. Ensimmäinen ruotsinkielinen diakoni valmistui ja vihittiin 1962.
Sosiaalityön menetelmäopinnot mahdollistivat diakonien sijoittumisen monipuolisesti, mutta sijoittuminen seurakuntatyöhön ei ollut helppoa, sillä varsinaisia diakonin paikkoja ei ollut juuri missään. Diakonissojen asema seurakunnissa oli niin vakiintunut ja selkeä. Diakonissan rooli oli jo varhain nähty nöyränä ja uskollisena, tarpeensa uhraavana ja kutsumustaan toteuttavana naisena, kun taas diakonin roolilla ei ollut tällaista historiallista painolastia. Myös palkkauksessa oli eroa, sillä esim. vielä 1965 Helsingissä diakonien palkka oli keskimäärin 4, ylimmillään jopa 7 palkkaluokkaa korkeampi kuin diakonissojen palkka. Diakonissoilla oli lisäksi pitkään naimattomuuden ihanne. Vielä ennen 1968 diakonissaksi opiskeleva joutui keskeyttämään opinnot, jos aikoi mennä naimisiin. Diakonimiehille ei osoitettu naimattomuusvaatimusta, eivätkä muutkaan vaatimukset ja odotukset olleet yhtä tiukat kuin diakonissoille.
1960–70-lukujen koulutusuudistukset
ja kehitys tähän päivään
Diakonien asemaa ja sijoittumista seurakunnissa haluttiin vahvistaa, ja vuonna 1960 koulutus muutettiin kolmivuotiseksi nuoriso- ja sosiaalityön tutkinnoksi. Sisälähetysseuran Opisto aloitti 1966 vastaavan tutkinnon Pieksämäellä. Diakonin koulutuksen saaneiden asema vahvistui virkoja täyttäessä hiljalleen. Työn luonne muuttui sielunhoidolliseen suuntaan ja painottui enemmän ryhmämuotoiseen ja kokoavaan toimintaan. Kuitenkin vielä 1960-luvun lopulla oli edelleen vain noin 60 diakonia virassa, osa hoiti samalla nuorisotyötä. Seurakuntaopisto terävöitti diakoniatyön opetustaan ja 1972 tutkinnon nimeksi muutettiin diakonia- ja sosiaalityön tutkinto. Saman muutoksen teki Sisälähetysseuran opisto. Helsingin diakoniaopisto aloitti 1972 seurakuntakuraattorikoulutuksen, koska seurakuntiin tarvittiin lisätyövoimaa ja seurakuntadiakonia koettiin liian sairaus- ja vanhuuspainotteisena. Kolmivuotinen koulutus painotti mm. mielenterveystyötä.
1980-luvulla valtakunnallinen mittava keskiasteen ammatillinen koulutuksen uudistus vaikutti myös diakoniatyön koulutusta uudistavasti ja 1990-luvulla diakoniatyöntekijöiden koulutus muuttui korkeakoulutasoiseksi. Tänä päivänä ammattikorkeakoulututkinnon tai soveltuvan opisto- tai ammatillisen korkea-asteen tutkinnon sekä vähintään kahden vuoden alalta kartutetun työkokemuksen jälkeen on mahdollista suorittaa myös ylempi ammattikorkeakoulututkinto.
Lähteet: Kanervo, Oskari ja Paananen, Viljo. Sortavalan Miesdiakonilaitos, Piirteitä Suomen sisälähetysasian ja erityisesti miesdiakonian vaiheista. Suomen Kirkon Sisälähetysseura ry, 1953. Korpela, Salla (toim). Rakkauden virassa – Diakonian ammattilaisen viisi vuosikymmentä, Minerva, 2008. www.diak.fi
kainalo: Diakonikurssi 1971 kokoontui 50 vuoden jälkeen
Järvenpään Seurakuntaopiston diakonikurssi vuodelta 1971 kokoontui tämän vuoden lokakuussa entiseen opiskelupaikkaansa.
Kurssilta valmistui 28 diakonia. Heistä 11 saapui muisteloihin eri puolelta Suomea.
Vuoden 1971 diakonikurssilaiset aloittivat nuoriso- ja sosiaalityön tutkintoon tähtäävät opintonsa jo 1968. Opintojen ensimmäiset kaksi vuotta olivat nuorisotyöpainotteisia ja kolmas vuosi keskittyi sosiaalityön teemoihin.
Opiskelijoista kymmenkunta jo nuoriso-ohjaajana toiminutta tuli mukaan vasta viimeiseksi vuodeksi täydennyskoulutettaviksi. Opinnot sisälsivät muun muassa teologiaa, sosiaali- ja henkilökohtaista huoltoa, yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikkaa, kasvatusoppia ja monenlaista käytännön harjoittelua.
Suuri osa opiskelijoista asui kampuksella internaatissa ja se opetti itsenäistymistä.
Opinnot antoivat monipuolisen pohjan ja tutkinnolla pääsi hyvin sosiaali- ja järjestötyöhön.
Vihkimys ja työurat
Opiskelut päättyivät toukokuun lopulla, ja siihen kuului perinteinen yli viikon opintomatka Ruotsiin, Norjaan, Tanskaan ja Saksaan. Kesällä moni nuori mies aloitti armeijan, jotkut menivät töihin ja 18.9.1971 oli vihkimys, joka tuolloin kuului automaattisesti kaikille opinnot suorittaneille. Vihkijänä oli silloisen Helsingin hiippakunnan piispa Aarre Lauha, avustajina lääninrovasti Markku Hovikoski, seurakuntaopiston rehtori Simo Palosuo ja diakoni Martta Korhonen. Vihittävinä Järvenpään kirkossa oli 11 miestä ja 17 naista. Miehillä oli tumma puku ja jonkinlainen kova panta, naisilla tummansininen kävelypukutyylinen virkapuku valkoisilla hihansuilla ja edustalla. Diakonin pätevyysmerkki ja diakoniakirjan saaminen kuuluivat vihkimyspäivään kuten nykyäänkin.
Vihkimyksen jälkeen työurat olivat moninaiset: seurakunnan lapsi- tai nuorisotyössä, diakoniatyössä, nuorisokodissa, päihde- tai sosiaalityössä, sotainvalidijärjestössä, kriminaalihuollossa, jopa lentoaseman henkilöstöpäällikkönä. Muistelijoista viisi oli varsinaisessa diakonian virassa lyhyen tai pidemmän ajan. Vaikka kovin monella diakonivihkimys ei johtanut työuraan diakonian virassa, ovat saadut opit ja diakonian arvomaailma kantaneet kirkkaina läpi elämän ja työuran.
– Koen niin, että vaikken ole päivääkään ollut diakonian virassa, olen tehnyt diakonisesti lapsi- ja nuorisotyönohjaajan tehtäviä ja myös muita tehtäviä, joissa olen ollut työurani aikana, eräs muistelijoista painotti.
Ajatuksia diakoniatyön muutoksesta
Vuoden 1971 diakonikurssilaiset ovat nähneet diakoniatyön muutoksen 70-luvulta nykypäivään. Tässä otteita kurssilaisten keskusteluista:
– Alkuaika 70-luvulla oli melko vanhustyövaikutteista, mutta vuosikymmenien aikana diakonia on tullut hyvin laajaksi työksi seurakunnissa. Yhä enemmän se on avustustyötä ja taloudellista auttamista, se on yksinkertaisesti mennyt siihen.
– Aika vähän on enää diakoniatyössä hengellinen apu tavoitteena, niin kuin entisaikaan oli. Näen, että hengellinen apu on ainakin jossain vaiheessa ohentunut kovin paljon. Voi olla, että hengellisyys taas nousee. Mutta aika vähissä on ollut diakonian sielunhoidollinen puoli.
– Kotikäyntityö on muuttunut. Nyt pitää melkein anoa, että joku diakoniatyöntekijä tulee kotikäyntityöhön. Se on jäänyt hyvin minimiin.Kun olin 70-luvulla diakoniatyöntekijä, minulla oli suuri osa työstä kotikäyntityötä, noin viisi käyntiä päivässä.
– On tapahtunut myös ilmapiirin muutos. Yhä enemmän täytyy suorittaa, että saadaan numeraalisesti näyttävää työtä. Kun jäin eläkkeelle 10 vuotta sitten, viestintäpäällikkömme kysyi, miten luonnehtisit työn muuttumista kokonaisuudessaan siihen nähden, kun tulit vuonna 1986 seurakuntaan töihin. Sanoin, että silloin tein 80-prosenttisesti sitä työtä, mihin minut oli palkattu ja mihin minut kutsuttiin ja 20 prosenttia oli raportointia. Kun jäin pois, oli 80 prosenttia hallintoa ja 20 prosenttia työajasta ja energiasta jäi siihen, mistä minulle oikeasti maksettiin palkkaa.
Teksti ja kuva Tiina Heiskanen