Kirjoitan tätä lukurauhan sunnuntaina. (Mistäköhän sekin teemapäivä on saanut alkunsa?)
Olisikin kait luontevaa käsitellä kirjasuosituksia aitoon aikakausilehti-tyyliin. Vaan seurakuntatyö ja kirjallisuuden kriisi on saanut kiemurtelevat aivot kriittiseen asentoon.
Työpaikkaa vaihtaessani tuli kierrettyä kumpaakin duunimestaa paikoissa, minne ei aina ihan perusarkena tai -pyhänä mene. Kävin esimerkiksi varastotiloissa, niin tarkastamassa kuin tutustumassa. Törmäsin kummassakin tapauksessa kohtuullista suurempaan määrään nitkahtavia kirjoja.
Termi on äännähtäväinen. Nitkahdus pääsee niistä melko edullisesti tehdyistä muovitetuista kirjan kansista, kun ne avaa ensimmäisen kerran. Lankasidotuista opuksista moista ääntä ei pääse.
Eikä siinä, kirjojen kirjoa on mukava tutkiskella, miltei riippumatta tilanteesta. Jäin kuitenkin miettimään kirjapinojen eksistenssiä. Nitkahtavat kirjat eivät majaile yksin, vaan ovat laumasieluja. Niitä tavataan pinoittain tai laatikoittain. Ne esiintyvät silmiltä suojassa, monesti harvoin käydyissä varastoissa tai joidenkin tietämissä komeroissa. Niitä irrotetaan lajitovereistaan joskus syntymäpäiväkäyntien yhteydessä.
En älähdä nitkahtavien kirjojen sisällölle. Niiden kirjoittaja on ollut hyvässä uskossa. Myös teoksensa menekkiin. (Onhan niitä laatikoittain seurakunnissa.) Ajatelmien, elämänviisausten, kuva & runo -teosten ja rukouskirjojen teko on ollut kirjoittajalleen mielekästä. Ja ehkä edes joillekin teoksen vastaanottajalle sisällöllistä.
Lukemisen ja kirjallisuuden kriisistä olemme tietoisia. Mietin tulevaisuutta ja arvostamani taide- ja arvo-artefaktin roolia. Onko mielekästä tuoda lahjaksi teos, josta kyllä hymyillen kiitetään, mutta jonka rooli on mennä kirjahyllyyn siihen kohtaan, johon ei koskaan kajota? Kysyn: miten paljon omassa hyllyssäsi tai komerosi laatikossa on kirjoja, jotka olet saanut, etkä koskaan tule niitä lukemaan? Kannattaako ostaa diakoniatyön piikkiin laatikollinen kukkakantisia teoksia, joiden rooli on muodollisuus?
Joissain seurakunnissa ollaan siirrytty täsmäkäyttöisempiin huomionosoituksiin. Onnittelukukan vieminen on aina hieno ele ja yhä enenevässä määrin viedään kahvia tai teetä lahjaksi. Olisiko tässä kehityskaarta? Kristilliset kustantajat tuottaisivat reilun kaupan hengessä oliiviöljyä, suolaa ja vaikka sinappia – ne siemenet, nähkääs – jotka melko varmasti tulisivat käyttöön.
Kaikessa lahjojen annossa on hyvä tuntea tai edes jotenkin tiedostaa vastaanottaja. Tarkoitus ei pyhitä turhaa lahjaa. Enkä halua todellakaan torpata ajatussisältöisten kirjojenkaan antamista. Oman työpaikkani diakonilta kuulin, että esimerkiksi Päivän tunnussana on haluttu ja arvostettu lahja. Eikä seurakunnalle kovin hintavakaan.
Tutki oman työpaikkasi varastoja, voihan sieltä löytyä jotain käyttökelpoistakin.
Teksti ja kuva Mikko Saari
