Sen lauluja laulat, mutta kenen?

0
245
Kellotapulista tutkaillaan kulttuuria kysymyksiä ja ilmiöitä. Tähyämispaikalla kirkonrotta ja polykulturisti Mikko Saari.

Vapaapäivänä kahvilassa. Mietin tulevaa. Leirikesä starttaa, ainakin nuorisotyönohjaajakollegoilla.

Suurelle osalle leirikesä on itsestään selvää rutiinia, vaikka tiedämmekin, että jokainen leiri on omanlaisensa mikromaailma. Emmehän me suotta esimerkiksi toitota viime kesän nostalgiaa kaipaaville isosille, että hei kaverit, tämä tuleva leiri on sitten ihan oma juttunsa eikä oman riparinne toisinto. Nostalgia romukoppaan ja näiden riparilaisten (huom, ei saa kutsua pikkuisiksi) ehdoilla mennään.

Vaan noudattavatko kipparit itse aina omaa kehotustaan? Ja missä suhteessa meidän tulee mennä sulavasti ripariyksilöiden ehdoilla ja missä taas raahata painava tamminen perinnekirstu riparin arkeen?

Tämän armon ajan narratiivia on, että mentäisiin mahdollisimman paljon nuorten itsensä ehdoilla. On annettu vahvoja kehotuksia ja ohjeistuksia, että ottakaa nuoret itse mukaan riparin suunnitteluun ja kysykää heiltä, mistä aiheista he haluaisivat operoida leirin aikana.

Kurttuotsainen 60-luvulla syntynyt, muka pitkää nuorenmielisyyttä elävä persoonani hyppää kahvikupin ääressä uhkakuviin. Mitäs, kohtahan ne teinit määrittelevät kaikkien oppareiden ja sessioiden aiheet ja jääkö niille pyhille, jumalisille ja sakraaleille aiheille enää tilaa ollenkaan. Tämähän menee nyt ihan liberaaliksi, maalliseksi ja suolattomaksi.

Onneksi terve järki ja looginen realismi pulpahtavat tuota pikaa esiin. Kahvikupin puolessa välissä levotonta sieluparkaani rauhoittaa tietoisuus siionimme kovatasoisten kasvatustyöntekijöiden taidoista ja missiosta. Pedagoginen ymmärrys on mennyt eteenpäin kirkossakin. Osataan käyttää luovia ja taipuisia metodeja. Erilaiset oppijat otetaan huomioon. Ja tuo kurttuotsaisen katekeettan mainittu huoli sanoman katoamisesta taitaa sittenkin olla aiheeton.

Santsikuppia hakiessa mieli kiinnittyy hetkoseksi kahvilan taustamusiikkiin. Käärijähän se siellä soi. Tämä kirvoittaa ajatukset fundeeraamaan musiikin roolia. Ikivihreät riparilaulut pitävät vielä pintansa. Uskon että NSV:stä eivät tule poistumaan uskolapsuudet, löyttyklassikot ja simojokiviisut vuosikymmeniin. Mikäli punaisen kirjan perinne jatkuu.

Samalla mieleen muistuu takauma 90-luvun alun riparilta. Guns N’ Roses oli juuri julkaissut Use Your Illusion -järkäleen ja November Rain oli kova sana. (Minusta se on tylsä biisi.) Leirin loppuvaiheessa tuli klassinen konfisbiisi-keskustelu. Eikö voisi ottaa siihen kyseistä voimaballadia. Ehei, kuulkaas, eihän me edes ole laulettu sitä tällä leirillä. Porukka mietti. No mutta hei, sitten Gunnareillahan on samalla levyllä se Knocking On Heaven’s Door, sehän on kans hyvä. Siinä puhutaan taivaastakin! No, me oltiin edistyksellisen pedagogian edelläkävijöitä ja treenattiin nuorten kanssa mainittu Dylan-cover. Oli muuten mielenkiintoinen kuoro-arri, kun nuoret lauloivat samalla tavalla kuin W. Axl Rose kertosäkeessä ”hei – hei – hei hei hei”.

Opetusmetodien päivitys on monesti ihan ketterää ja kursseilta saatavaa. Tämän päivän 15-vuotiaiden kulttuurimaailman ymmärtäminen on sen sijaan vaikeata. Asiat ovat kovin nopeasti so last season ja ajan hermolla tulisi olla. Hyviä esimerkkejä konfisbiiseiksi kuitenkin löytyy lähiseudun populaarimusiikista ja eipä ihme, että niitä on sujautettu Veisukirjaankin. Kuten Mestaripiirros ja Herra on mun moottori. Nuoret ovat tykänneet niistä oikeasti. Ne sopivatkin varsin komeasti vaikka konfirmaatioon.

Mutta ajatus siitä, että ensi kesänä nuoret äänestäisivät yhtenä sekakuorona konfisbiisiksi Cha Cha Cha:n, saa minut pyöräyttämään silmiäni ja hakemaan kolmannen kahvikupin.

Voimia ja viisautta leirikesään, arvon kollegat!

Teksti ja kuvat Mikko Saari