Kun me olemme vaiti, kuvat huutavat

0
229
Kellotapulista tutkaillaan kulttuuria kysymyksiä ja ilmiöitä. Tähyämispaikalla kirkonrotta ja polykulturisti Mikko Saari.

”Onks sulla tästä kuvaa? Tämä tarvitsisi jotain visuaalista ollakseen kiva?” Reformaation kuvainraastosta on jo juhlavuosia, mutta kirkkomme pysyy edelleen vahvasti sanan kirkkona.

Viestintä tarvitsee kuvia. Tuo on lause, jota toistellaan jokaisessa toimintaa suunnittelevassa kokouksessa ympäri Siionin. Ja se on myös lause, minkä pitäisi olla, jos ei tatuoituna, niin ainakin tarralaputettuna tajuntaamme asioiden operointivaiheissa.

Syysesitteentapaiset ovat jo lähteneet liikenteeseen. Seurakuntien viestintävastaavat ovat sitä ennen oikolukeneet hengellisten työntekijöiden lähettämät rivistöt ja luettelot. Oikolukua on tehty ja eri tiedostomuotoja huokailtu. Ja sitten kirsikkoja kakun päälle, nimittäin niitä kuvia. Niin tiloista, ihmisistä kuin mukavaksi silmänilotäytteeksikin. Onko Taika-Petteristä pressikuvaa? Saako diakoniapiirin mummoista julkaista otoksen? Voiko nuorisopapista julkaista vähän vitsikkään kuvan? Riittävätkö pikselit?

Visuaalinen viestintämme on tärkeämpää kuin koskaan. Vaikka painettua tai ruudulta näkyvää tekstiä oltaisiin hiottu vaikka ja kuinka, se ei juurikaan tavoita maaliaan ellei asia ole paketoitu ulkoisesti hyvään pakettiin. Seurakunnan uutissähköpostiakaan ei kannata vain typottaa tekstiksi ja sitten paiskata menemään. Moiset tuovat mieleen Kekkosen myllykirjeet.

Puhumattakaan sosiaalisesta mediasta. Olemme kurkkua myöten täynnä kehotuksia siitä, miten se on valtaisa ja edullinen mahdollisuus tavoittaa kaikki ne myriadit, joille toimintamme saattaisi kolahtaa. Mistäs sinne muita kuin ”setä somettaa” -otoksia? Olisiko kanslistilla maisemakuvia tai suntiolla otoksia tiloista? Voidaanko tähän pyytää nuorisotyötä tekemään jotain, niin mikään ei maksa mitään?

Muistan ajat, jolloin filmikamerointi oli hintavahko harrastus ja käyttökelpoisia paperikuvia ei liiemmin ollut. Digivallankumous tuotti meille ensin digikamerat joita jokaisella oli käsilaukussaan tai repussaan. Selvää on, että älykännyköiden aika on tuottanut maailmaamme hallitsemattoman kuvatulvan. Katso vaikka, montako kuvaa sinulla on kännykässäsi? Määrä ei siis ole ongelma vaan laadusta on kysymys. Mitä tahansa räpsäystä ei voi valjastaa asiamme tarpeiksi. Eikä tässä kaikessa ole kyse vain valokuvista, vaan ylipäätään visuaalisesta viestinnästä, muodoista, figuureista, väreistä ja kuvioista.

Väitän, että jokaisessa asuu pieni visualisti. Arvioimme ja puntaroimme näkemiemme näkyjen tasoa, miellyttävyyttä ja kontekstiin sopivuutta. Katsokaa vaikka oheisia kuvia kristillissävytteisten kirjojen kansista. Ne ovat kirjoittajan hyllystä.

Otanta klassikkomaalauksesta, usvainen puu ja kukkanen. Jes. Eihän näistä puutu kuin kynttilä ja auringonlasku. Kliseenippu olisi valmis. 


Jopa tunnistettava ihminen poikkeuksellisesti leikatussa kuvassa, mystinen ja klassista dramatiikkaa hyödyntävä visuaali sekä yllättävien esineiden, aterinten, käyttö. Mielestäni näissä kansissa oli yritystä ja ajatusta.

Ravistelevasta kritiikistäni huolimatta minulla ei ole varmoja, kaiken kattavia neuvoja kiitettävän lopputuloksen saamiseen kuvallisessa viestinnässä. Yhdenkään kriitikon tai kolumnistin ei pitäisi edes lähteä yrittämään leikkiä kaikkitietävää – oli asia mikä tahansa. Sen sijaan haluan rohkaista yrittämään, leikittelemään ja etsiskelemään. Tutki oman kamerasi tai pilvipalvelun kuvamaailmaa. Olisiko siellä jotain jaettavaksi asti? Syntyikö ehkä ajatus luoda jotain ennen näkemätöntä? Anna mennä. Vaikka kohta tarvitaan kuun kokoinen piisiru tallentamaan kaikki maailman tiedostot, niin jokainen valokuva on silti yksilö, ainutlaatuinen ja ennen näkemätön.

Teksti ja kuvat Mikko Saari