Suru piilossa
Sirja Valtanen oli lapsi, joka ei aiheuttanut ongelmia. Se sai aikuiset olettamaan, että kaikki on kunnossa. Hänellä on tärkeä viesti: Huomatkaa hiljaiset lapset ja nuoret. Diakoni Meiju Riihelä Tikkurilan seurakunnasta ja nuorisotyönohjaaja Tuomas Perkiö Lasten ja nuorten keskuksesta pohtivat oman työnsä kautta, miten näkymätön hätä saadaan näkyväksi.
Sirja Valtanen, 35, työskentelee Maskun seurakunnassa lastenohjaajana. Hän jäi lapsena ja nuorena vaille apua, jota olisi kipeästi tarvinnut.
– Haluan puhua näistä asioista, jotta edes yksi näkymätön lapsi tai nuori saisi apua ja nuoriso- sekä perhetyöntekijät havahtuisivat toimimaan toisin.
Sirja Valtanen oli hiljainen lapsi, joka vetäytyi syrjään. Todistuksessa komeili rivi kymppejä. Aikuisten silmissä kaikki oli hyvin.
– Putosin väliin. Aikuiset kokivat, että en tarvitse huomiota, koska koulu sujui enkä aiheuttanut ongelmia. Todellisuudessa minun olisi pitänyt olla lastensuojelun asiakas.
”Minuuteni oli kitketty”
Partiossa muutama aikuinen aisti, että jokin on pielessä. Samoin jokunen opettaja. Kukaan ei kuitenkaan osannut puuttua asioihin, sillä kaikki oli päällisin puolin kunnossa.
– Minulla ei ollut omia ajatuksia, sillä minuuteni oli kitketty ihan pienestä pitäen. Olin joutunut koko lapsuuteni ajan peilaamaan lähellä olevista aikuisista, mitä kuuluu tuntea ja ajatella.
Valtanen tajusi vasta yläasteella, että hänen kotiolonsa eivät ole normaalit. Pelastusrenkaaksi muodostui partio. Tukea tarjosi myös äidinkielenopettaja, joka jaksoi toistella, että Valtanen osaa kirjoittaa.
– En millään uskonut häntä. Kotona oli aina sanottu, että minusta ei ole mihinkään. Onneksi hän jankutti sitkeästi, että tekstini ovat hyviä. Hänen ansiostaan aloin vähitellen uskoa niin itsekin.
En tiedä on ok vastaus
Valtanen tietää omasta kokemuksesta, että vaikeissa oloissa kasvaneella lapsella ei ehkä ole kykyä muodostaa mielipiteitä. Lapsi on saattanut tottua siihen, että hänen sanomisillaan ei ole mitään arvoa. Kaikki mitä hän tekee tai sanoo on heikkolaatuista tai väärin.
– Ajattelemme, että lapsia pitää osallistaa ja heiltä pitää kysyä mielipiteitä. Jopa kysymys ”mitä haluaisit tehdä” voi olla lapselle ahdistava. Kun lapsi vastaa ”en tiedä”, koemme epäonnistuneemme, vaikka hänelle se voi olla ainoa mahdollinen vastaus. Miksi emme voisi ajatella, että vastaus on täysin hyväksyttävä?
Aikaa ja tilaa
Jos lapsi on joutunut skannaamaan ympärillä olevien aikuisten ilmeitä ja eleitä selviytyäkseen ja välttääkseen rangaistuksia, hänellä ei ehkä ole riittäviä taitoja ilmaista itseään.
– Tarvitaan ennen kaikkea aikaa ja tilaa sekä toistuvaa tunteita herättelevää toimintaa. Esimerkiksi musiikkimaalaus voi auttaa lasta ensin muodostamaan ja sitten tunnistamaan tunteitaan, Valtanen sanoo.
Ehkä vasta kymmenennellä tapaamiskerralla lapsen luottamus herää ja piilossa olevat murheet saattavat tulla esiin.
– Jos varhaiset kiintymyssuhteet ovat olleet pielessä, lähdetään nollasta liikkeelle ennen kuin lapsi alkaa hahmottamaan tunteitaan.
Ei osallistumispakkoa
Valtanen ottaa esimerkin. Jos lapsi tai nuori haluaa piiloutua tai olla yksin, hänet yritetään saada toimintaan mukaan – muutenhan olemme jälleen kerran epäonnistuneet.
– Kannattaisi mennä lapsen kanssa piiloon. Vaikka lapsi osoittaisi olevansa ärtynyt, hänelle jää mieleen, että tämä aikuinen hyväksyy minut, vaikka en halua osallistua.
Lastenohjaaja kertoo sortuvansa itsekin toistuvasti kömpelöihin toimintatapoihin.
– Saatan istuttaa lapseen omia mielipiteitäni. Kun kysyn, tuleeko tästä kuvasta kesä mieleen, olen jo vastannut hänen puolestaan. Pitäisi aina muistaa, että ei ole epäonnistuminen, vaikka lapsi ei vastaisi mitään.
Hiljaiset näkyviin
Hiljaiset ja tyytyväiseltä vaikuttavat lapset ovat aikuisten silmissä helppoja. Huoli ei herää, kun häiriöitä ei synny.
– Meidän pitäisi nähdä ne lapset, jotka ovat tehneet kaiken moitteettomasti ja katsoa, onko heidän kanssaan oltu kanssakäymisessä. Mitä heidän kanssaan on tehty, mistä on juteltu? Ehkä lasta ei ole kohdattu juuri lainkaan, koska kaikki näyttää olevan kunnossa.
Vaikeinta Valtasen mukaan on juuri huomaaminen. Sen tunnistaminen, että joukossa on lapsia, jotka ovat jääneet aivan liian vähälle huomiolle.
– Olen itse ääriesimerkki siitä, miksi lapsi vetäytyy syrjään. Aina lapsen taustalla ei ole yhtä rankkoja kotioloja, vaan kyse saattaa olla lapsen temperamentista. Silti on tärkeää, että huomaamme myös hiljaiset lapset ja menemme heidän luokseen. He eivät saa jäädä näkymättömiksi.
Teksti Tiina Usvajoki
Kuva Mia Tuomisto
”Parempi kysyä kuin jättää kysymättä”
Nuorisotyönohjaaja Tuomas Perkiö Lasten ja nuorten keskuksesta ja diakoni Meiju Riihelä Tikkurilan seurakunnasta kertovat, miten luottamus herätetään ja miten pitäisi toimia, jos tulee pienikin aavistus siitä, että kaikki ei ole kunnossa.
– Kaikki lapset ja nuoret ovat erilaisia ja toimintatapoja pitää soveltaa tilanteen mukaan. Tärkeintä on olla omana itsenään aidosti läsnä, jotta nuori huomaa, että olet oikeasti kiinnostunut hänestä, Perkiö aloittaa.
Nuoren pitää hänen mukaansa voida luottaa siihen, että työntekijä pystyy ottamaan vastaan rankkoja tarinoita.
– Eräs kollegani sanoi kerran, että ei saa itkeä enemmän kuin nuori. Omia tunteita on pystyttävä hillitsemään.
Myös neuvomishalua pitää suitsia. Neuvomiseen on Perkiön mielestä oltava lupa. Se rakentuu kuuntelemisen ja läsnäolon kautta. Hän käyttää paljon kysymyksiä ja ehdotuksia suoran neuvomisen sijasta.
– Haluan pyrkiä pois paremmin tietämisestä. Saatan esimerkiksi sanoa, että mulle tuli tällainen ajatus mieleen, enkä tiedä, onko se fiksu juttu sinulle. Sitten nuori saa itse rauhassa miettiä, miltä ehdotus kuulostaa.
Onkohan sulla kaikki hyvin?
Kun Perkiö epäilee, että nuori kantaa näkymätöntä taakkaa, joka ei tule puheeksi, hän asettelee kysymyksensä mahdollisimman avoimeksi.
– En tiedä, olenko yhtään oikeassa, mutta mulle tuli sellainen fiilis, että onkohan sulla kaikki hyvin.
Perkiö korostaa, että jokainen työntekijä toimii tietenkin omalla tavallaan. Sanojen pitää sopia omaan suuhun.
– Mutta jos epäilet ja huoli herää, olet oikea henkilö kysymään. Kysymällä ei aiheuta esimerkiksi kenenkään itsemurhaa vaan saattaa pelastaa jonkun. Aina on parempi kysyä kuin jättää kysymättä.
Turvallinen tila
Meiju Riihelä korostaa, että jokainen ihminen on erilainen ja myös jokainen vuorovaikutustilanne on erilainen. Kahta samanlaista keskustelua ei ole.
– Jos ihminen ei ole tottunut koskaan avautumaan ja puhumaan asioistaan, luottamuksen syntyminen vie aikaa. Sanon usein, että voit sanoa mitä vain. Tämä on sinun aikasi. En lähde tenttaamaan, sillä en voi lähteä siitä ajatuksesta, että toinen on valmis avautumaan. Luottamus syntyy rakentamalla.
Riihelä luo asiakkaalle turvallisen tilan kertomalla vaitiolovelvollisuudesta ja antamalla aikarajan: Meillä on yksi tunti aikaa.
– Rohkaisen itkevää asiakasta sanomalla, että vieraalle ihmiselle ei ole helppo puhua eikä sinun ole pakko puhua. Voimme varata uuden ajan. Myös sanaton viestintä on tärkeää turvallisen tilan luomisessa: rauhallinen ympäristö, katsekontakti ja pienet nyökkäykset.
How about your life?
Riihelän mukaan kohtaamisissa pitää aistia asiakkaan kypsyyttä suoraan puheeseen.
– Saatan kysyä, mitä muuta sulle kuuluu ja oliko vielä jotakin, mistä emme puhuneet. Kannatan suoraa puhetta, mutta minulla ei ole oikeutta rynniä kyselemään ilman lupaa.
Myös Riiihelä käyttää apuna kysymyksiä. Haluatko kertoa? Haluatko puhua? Voinko kysyä suoraan?
– Suoraankin voi kysyä monella tavalla. Mulle tuli vähän sellainen olo, että sulla on jokin muu suru.
Nykyään on varsin yleistä, että asiakkaalta ja työntekijältä puuttuu yhteinen kieli. Silti läsnäolo ja kuunteleminen ovat olemassa ja ymmärrystä rakennetaan vaikka Google-kääntäjän avulla.
– Aina kannattaa kysyä, että how about your life. Esimerkiksi ruoka-apua pyytävällä asiakkaalla voi olla meneillään avioero, ongelmia lapsen kanssa, ihan mitä vain.
Emme onnistu aina
Riihelä vierastaa mekaanista ajattelutapaa, jonka mukaan tietyllä tavalla toimimalla saadaan aina tietynlainen tulos. Elämä ei ole hallittavissa, koskaan ei voi tietää, millaisia seuraamuksia keskusteluista tulee.
– On asiakkaita, jotka poistuvat vastaanotolta, eikä näkymätön ole tullut näkyväksi. Emme me aina onnistu. Voi mennä kokonainen vuosi ennen kuin edistystä tapahtuu.
Pääosin kohtaamiset sujuvat hyvin. Luottamus rakentuu, ongelmia saadaan ratkottua ja asiakkailta tulee kiittävää palautetta.
– Ihmiset ovat avoimia ja sanovat, että tuntuipa hyvältä jutella. Moni kokee tulleensa ensi kertaa kunnolla kuulluksi.
