En harrasta politiikkaa kirjoituksissani. Koetan keskittyä kulttuuriin ja spiritualiteettiin – toisinaan jopa niiden yhteentörmäyksiin. Vuosi sitten olin kuitenkin kiitollinen hallitukselle. Se piti nimittäin kovaa ääntä vuorotteluvapaiden päättymisestä. Vuodesta 1996 saakka voimassa ollut hengähdysmahis poistuisi kesän 2024 loppuun mennessä.
Päättäjien määräävä ääni kuului korviini ja päätin toimia, sillä 23 vuotta putkeen saman seurakuntayhtymän palveluksessa ilman muita taukoja kuin lakisääteisiä lomia, on ollut mehevä putki. Pokkaus työnantajan suuntaan, joka myötäeli ja mahdollisti asian ripeällä aikataululla.
Puolen vuoden virkatyötauon voisin kuitata sanomalla klassisen ”hyvää teki” -fraasin. Lepäsin ja tein keikkaa oman kulttuurihenkisen aktiviteettini parissa.
Suurin havainto tuona aikana oli perspektiivi. Se, miten työ on ollut osa minuutta ja paitsi tekevää, myös henkistä persoonaani. Toki työn vakaumuksellisuus on nivouttanut asian sopivalla klangilla halki vuosien, mutta nyt Stadin Camillo oli nk. omillaan tuokion.
Virkavankkurista pois hyppääminen ei tarkoittanut vain kalendaarin tyhjennystä. Se oli myös jännällä tavalla pitkien juurien hetkellistä leikkaamista ennen uudelleenasennusta toiseen ruukkuun. Kun pääskysten aika koitti keväällä, tajusin että takaisin palataan. Se ajatus alkoi tuntua oikein hyvältä.
Paluun ajatus lämmitti mielenkiintoisista syistä. Vaikka olen armoitettu introvertti, en siltikään ole saari kuin sukunimeni puolesta. Ja kaikki saaretkin ovat samassa perusmantereessa kiinni. Kaipasin monia asioita. Yhteisöllisyyttä ja työpaikan sosiaalisia puolia. Ystävällisiä kohtaamisia käytävillä ja harvemmin tapaamani kollegan näkemistä rovastikuntakokouksessa. Kaipasin mikron kilahtamista sakastin keittiössä ja kastekahveilta jääneen kakunkäntyn saamista. Kirkkojemme kultuuriantia, mitä saamme töissä yllättävän paljon. Kuulumiskierroksiakin.
Ilman eri hakemusta kuukausittaisen korvauksen saaminen on myös hieno asia. Korvauksella menetetystä vapaa-ajasta sitä kuitenkin tulee toimeen, vaikka liksan takia kukaan näihin töihin ei ole ruvennut. Työterveydenhuoltoa ajattelin myös paljon – onneksi olin terve vapaiden ajan. Omaan piikkiin olisivat lekuritouhut menneet.
Ja tietty työmateriaali, eli tietenkin nuoret. Paluun koittaessa tuntui erityisen mainiolta tuntea itsensä tervetulleeksi. Hyppäsin kesällä suoraan syvään päätyyn vetämään riparia. Koimme isosten kanssa hyvää yhdessä tekemisen sekä jälleennäkemisen meninkiä. Havaitsin suuren tuntemuksen siitä, että 19-vuotiaana päähän pälkähtänyt ammatinvalinta oli itselleni edelleen relevantti.
Olen melkoisen varma siitä, että elämäni muodostuisi varsin mielekkääksi ilman työntekoakin. Vaan kun sitä pitää ihmisen tekemän, niin kannattaa laittaa perspektiivi niihin sen kauniisiin piirteisiin.
Nähkää hyvä, arvoisat kollegat ja työtoverit.
Ja muistakaa edelleen voimassa oleva mahdollisuus opintovapaaseen.
Ehtisiköhän sitä milloin…
Teksti ja kuvat Mikko Saari