”Virka tuli tiensä päähän”

0
83

Helsingin Diakonissalaitos jatkaa Auroran ja sisarten viitoittamalla rohkean diakonian tiellä, vaikka 158 vuotta vanhaa virkaa ei enää täytetty. Kirsti Rinta-Panttila oli viimeinen johtava diakonissa. 

Diakonissa Kirsti Rinta-Panttila toimi johtavana diakonissana Helsingin diakonissalaitoksella 2018–2023. Sitä ennen hän oli toiminut sairaanhoitajana eri tehtävissä ja työskennellyt diakonissalaitoksella melkein 20 vuotta mm. naistyöstä vastaavana projektijohtajana ja yhteisövalmentajana sosiaali- ja diakoniatyön ammattilaisille.

Kun Rinta-Panttila jäi eläkkeelle kaksi vuotta sitten 68-vuotiaana, uutta johtavaa diakonissaa ei enää nimetty.

– Virka tuli tiensä päähän, ja se oli jotenkin luonnollinen loppu ja yhden aikakauden päättyminen. Olin ”lajissani” viimeinen sekä laitoksella että koko Suomessa, Rinta-Panttila kertoo.

Työnkuva muutoksessa

Johtajatar, sittemmin johtava diakonissa, on laitoksen kaikkein vanhin virka. Rinta-Panttilalla oli 11 edeltäjää. Johtajatar-nimestä luovuttiin, sillä tehtävänkuva ei enää vastannut nimikkeen sisältöä.

– Seurasin virassani Karin Strandbergiä, joka oli hoitanut johtavan diakonissan virkaa 20 vuotta. Hänen aikanaan työnkuva muuttui johtuen laitoksen strategiamuutoksista ja yhteiskunnan muutoksista, Rinta-Panttila kertoo.

Ensimmäinen johtajatar oli laitoksen perustajan Aurora Karamzinin työpari Amanda Cajander. Tehtävänkuva on elänyt ja muuttunut aikakausien mukaan niin kuin laitoskin.

Huolenpitoa loppuun asti

Johtajattaren toimenkuvaan on kuulunut aina huolenpito sisarten muodostamasta sisarkunnasta. Sisarkoti-järjestelmä lakkautettiin 1959, mutta diakonissat saivat jäädä A-sisariksi, jolloin he jäivät Diakonissalaitoksen yhteyteen, maksoivat osan tuloistaan laitokselle ja saivat siten ilmaisen terveyden- ja sairaanhoidon sekä lupauksen siitä, että heistä huolehditaan kuolemaan asti. B-sisariksi sanottiin heitä, jotka lähtivät muualle töihin ilman minkäänlaisia sitoumuksia diakonissalaitokseen.

Diakonissalaitos haluaa pitää kiinni sitoumuksestaan pitää huolen A-sisaristaan heidän elämänsä loppuun asti.

– Koin erittäin oleelliseksi tehtäväkseni pitää yhteyttä ja huolehtia sisarkuntaan kuuluvista iäkkäistä sisarista, joita on kaksi vielä elossa. Toinen heistä on diakonissa Gunnel Stenbäck, joka jäi eläkkeelle diakonissalaitoksen johtajattaren töistä loppuvuodesta 1977 ja täytti syyskuussa 110 vuotta, Rinta-Panttila toteaa.

Talo elää ajan hermolla

Monet ihmiset haluavat laitokselle töihin juuri talon historian ja ihmisiä arvostavan ilmapiirin takia. Rinta-Panttilan mukaan yksi vahvuus on moniammatilliset työyhteisöt.

– Erilaiset koulutukset ja työkokemukset takaavat uudet innovaatiot ja niiden kehittämisen eri näkökulmista. Talo elää ajan hermolla ja on nopea käänteissään. Uuteen tartutaan innokkaasti. Tämä piti minutkin kiinni talossa.

Diakonissalaitos on ollut rohkea edelläkävijä taide- ja kulttuuritoiminnan jalkauttamisessa sosiaali- ja terveydenhuollon kentille.

– Yhteistyö taitelijoiden ja taidelaitosten kanssa on ollut yksi laitoksen vahvuuksista yhteisöjen rakentamisessa ja palveluissa olevien ihmisten voimaantumisessa. Itse olen erityisesti teatterin ja tanssin ystävä. Olen iloinnut siitä, että palvelunkäyttäjistä on tullut taiteen kokijoita ja tekijöitä. Olen iloinnut myös siitä, että olen koko työurani voinut tehdä työtä myös taide- ja kulttuuritoiminnan parissa.

Linkki kulttuuriraporttiin:

https://www.hdl.fi/wp-content/uploads/2024/06/Kulttuuriraportti-Taidetta-jota-ei-pitanyt-olla.pdf

Teksti ja kuva Eliisa Ala-Kuusisto