Arvostus paranee tekojen kautta

0
281

Työntekijöiden saatavuudesta on keskusteltu viime aikoina paljon. Tilanne on melko uusi koko julkisella sektorilla, mutta laajuudessaan ennenkokematon kirkon työpaikoilla. Aiemmin seurakuntien rekrytointihaasteet ovat olleet paikallisia tai alueellisia, mutta nyt ongelma näyttäytyy kaikilla ammattialoilla. Positiivista on, että tämän tilannekuvan jakavat nyt myös työnantajat. Rekrytointihaasteiden syyt ovat moninaiset, ja ne ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa. Ongelman ratkaisemiseen ei ole yhtä keinoa. Työpaikkojen ja työntekijöiden saatavuus korjaantuu juurisyihin paneutuen. 

Kunnallisen sekä yksityisen sosiaalialan varhaiskasvatuksessa ja terveyden- sekä sairaanhoidon parissa ihmishenki vaarantuu jatkuvasti henkilöstövajeen vuoksi. Kirkko työnantajana ja sen työpaikat ovat kaukana takavuosien brändin kohotuslauseesta Taivaallinen työpaikka. Työntekijät uupuvat ja palvelutaso heikkenee. On ajan kysymys, milloin jotain vakavaa sattuu. 

Muutos parempaan on mahdollista, kun jokainen tekee toisin ja vähän enemmän kuin tähän saakka. Paikallinen työnantaja voi tehdä paljon. Kirkon alan opiskelemaan lähtevää oman seurakunnan nuorta voi muistaa joulukortilla ja palkita stipendillä valmistumisen yhteydessä. Harjoittelijalle voi maksaa palkkaa, tarjota asunnon ja matkakorvaukset. Kesätyöntekijöiden palkat ja palvelussuhteen ehdot on oikein ja kohtuullista laittaa kuntoon. Vakituisen henkilökunnan palkkoihin voi tehdä korotuksen ja parantaa henkilöstöetuja. Perustyön työolosuhteet ja työn arvostus tarvitsee konkreettisia tekoja enemmän kuin kauniita sanoja. Puhutaan enemmän hyvää omasta työstä ja työpaikasta. Jokaisessa työssä ja ammatissa on huonoja puolia. Suunta parempaan voi lähteä siitäkin, että nostetaan kissa pöydälle ja suostutaan muutokseen.

Diakonian ja kasvatuksen tehtävissä arvostuksen puute on tutkitusti yhdistävä tekijä. Yhteiseksi muodostuu kysymys siitä, kuka käyttää oman ammattialan ääntä ja millä tavoin asiantuntijuutta hyödynnetään omassa työyhteisössä. Molempien ammattialojen yllä leijuu epämääräinen käsitys siitä, mitä nämä ihmiset oikein tekevät työkseen. Nuorisotyössä koetaan, että he ovat rähisevä joukko, jota ei tarvitse ottaa tosissaan. Diakoniatyössä ajatellaan, että ollaan tekemässä niitä töitä, jotka eivät kelpaa muille. Hallinnollista valtaa kummallakaan ei ole ja pappiskeskeisyys tuntuu vaivaavan (Fleminch 2020).

Näitä teemoja tässä lehdessä käsitellään useasta näkökulmasta. Hyviä ja vaikuttavia lukukokemuksia!

Teksti Arja Lusa

toiminnanjohtaja, KNT

arja.lusa@knt.fi

Kuva Seppälän Valokuvaamo Netta Hautamäki