Ketä kiinnostaa sokeutuvat mummot?

0
350

Tarja Huttunen selvitti opinnäytetyössään, mitkä tekijät kuormittavat näkövammaisia vanhuksia ja millä kannattelevilla tekijöillä kuormaa voi tasapainottaa.

– Vanhusväestö kasvaa
ja samalla myös näkö-
ongelmaisten vanhusten määrä kasvaa, Tarja
Huttunen sanoo.

Vuonna 2015 julkaistu suomalainen tutkimus nosti esiin 40–49-vuotiaiden sokeiden miesten ja 80–89-vuotiaiden heikkonäköisten naisten tekemät itsemurhat. Tieto vastasi sitä, mitä olin kuullut näkövammaisten kertovan.

Kiinnostuin aiheesta ja otin tutkimuskohteekseni iäkkäät naiset, koska heidän osuutensa näkövammaisista on suurin ja määrän ennustetaan kasvavan. Nyt Suomessa on lähes 150 000 yli 85-vuotiasta, 40 vuoden päästä lähes 400 000. Vanhusten määrän kasvaessa myös vanhusten näkövammaisuus on yhä tavallisempi ilmiö.

Näkymätön näkövamma

Suurin osa näkövammaisista ei ole täysin sokeita, eikä vamma näy päällepäin. Se voidaan kuitata vanhuuden oireena, vaikka rajoittaakin merkittävällä tavalla vanhuksen elämää. Ikääntyneiden yleisimpään silmäsairauteen, kuivaan silmänpohjanrappeumaan, ei edelleenkään ole hoitoa.

Kun sairaudelle ei voi mitään, tilannetta voi tasapainottaa etsimällä kannattelevia tekijöitä. Tutkin sitä, mitkä tekijät kuormittivat näkövammaisia vanhuksia ja millä kannattelevilla tekijöillä kuormaa voi tasapainottaa. Aineisto kerättiin tekemällä yksilö- ja ryhmähaastatteluja Tampereella ja Vantaalla.

Kuormittavat ja kannattelevat tekijät

Näkövammautuneet iäkkäät naiset toivat esiin seitsemän elämää kuormittavaa tekijää: näön heikkenemisestä johtuvat arkielämää haittaavat tekijät, muutoskriisi, tiedon ja avun saannin vaikeudet, kokemus alempiarvoisuudesta, fyysisen toimintakyvyn heikkeneminen, yksinäisyys ja traumaattiset muistot.

Voimakkaimmin kuormittivat yksinäisyys ja traumaattiset muistot. Yhteiskunnan digitalisoituminen aiheutti kaikille tutkimushenkilöille alempiarvoisuuden ja ulkopuolisuuden tunnetta.

”Me ihmiset jakaudumme kylmästi kahteen leiriin. Me vanhenevat ja sitten nää nuoret, ne elää tässä tietokonemaailmassa.”

Elämää kannattelevia tekijöitä nousi esiin kuusi: jäljellä olevan näön antama tuki, sosiaaliselta ympäristöltä ja yhteiskunnalta saatu tuki, osallisuus, mielen hyvinvointi, liikunta ja hengellinen tuki.

Tärkeimpinä pidettiin sosiaaliselta ympäristöltä ja yhteiskunnalta saatua tukea ja ihmissuhteita. Varsinkin lasten ja lastenlasten tukea pidettiin tärkeänä. Osallistumista seurakunnan ja näkövammaisyhdistysten toimintaan sekä vapaaehtoisystävän apua pidettiin merkittävinä sekä tiedon saamisen että sosiaalisten yhteyksien ja hengellisen annin takia.

”Ja kuitenkin me on kaikki ylhäältä saatu siihen varmasti apua, että ollaan jaksettu tähän päivään elää.”

Johtopäätökset

Vanhusväestö kasvaa ja samalla myös näköongelmaisten vanhusten määrä kasvaa. Tulevaisuus täytyy ottaa huomioon sekä yhteiskunnan palveluiden että diakonian tulevaisuuden hahmottelussa. Vanhusdiakonia yleisesti palannee aiempaa suurempaan rooliin, ja sen osana näköongelmia kohdataan yhä useammin. Onko terveydenhuollon osaamisella taas tilausta diakoniassa?

Seurakunnat ovat viimeisten vuosien aikana lopettaneet lukuisia näkövammaistyön erityisvirkoja. Luultiinko, että sotasokeiden kuoltua kirkon näkövammaistyölle ei ole enää tarvetta? Minne unohtuivat heikkonäköiset? Olisiko aika perustaa kirkkoon asiantuntijatyöryhmä, joka käsittelee näköongelmaisten ja näkövammaisten kysymyksiä sekä ryhtyy kehittämään seurakuntien palveluita yhteistyössä julkisen terveydenhuollon ja kolmannen sektorin kanssa?


Myös kirjana

Tutkimuksesta on julkaistu kirja kesäkuussa 2019: Huttunen, T. (2019) Näkö menee, mitä jää? Yli 80-vuotiaiden näkövammautuneiden naisten kokemuksia elämää kuormittavista ja kannattelevista tekijöistä. Näkövammarekisterin julkaisuja 1/ 2019. Tutkimus on tilattavissa maksutta sekä kirjana että sähköisesti: tarja.huttunen@evl.fi.

Teksti Tarja Huttunen, sairaanhoitaja (YAMK), diakonissa, psykiatrinen sairaanhoitaja, psykoterapeutti, työnohjaaja